Volcán Irazú

 

Viime sunnuntaina herättiin aikaiseen ja lähdettiin hirveällä kiireellä puoli seitsemältä ajamaan kohti Cartagoa. Isäntäperheeni kertoi osoitteli mulle paikkojen nimiä ja pysähdyttiin monta kertaa vaihtamaan kuskia, vaikkei ajomatka ollut kuin parisen tuntia. Mitä ylemmäs vuoristoon ajoimme, sitä enemmän värisin takapenkillä shortseissani.

Irazún kansallispuiston lähestyessä kaikilla alkoi olla nälkä. Ajoimme ohi hylätyn sairaalan, jossa oli 1900-luvun alussa hoidettu tuberkuloosipotilaita ja jota sanotaan Costa Rican kummittelevimmaksi paikaksi. Aamuauringossa paikka näytti kauniilta ja ehdottomasti kuvaamisen arvoiselta. Päätimme etsiä ensin aamupalapaikan ja tulla sitten käymään siellä, mutta kaikki ohittamamme kuppilat olivat kiinni, ja sitten yhtäkkiä olimmekin jo autojonossa Irazún lipunmyyntipisteelle. Pysähdyimme syömään juustotortillat, sellaiset paksut täytteettömät letut ja juomaan aguadulcet (sokeriruo'osta tehty makea juoma josta en erityisemmin pidä) ja kahvit.

Costa Rican kansallispuistojen sisäänpääsymaksut ovat ulkomaalaisille moninkertaisesti kalliimpia kuin paikallisille, mutta hostäitini sai mut puhuttua sisään halvemmalla hinnalla. Irazú oli aivan toisesta maailmasta. Alhaalla häämöttävän kraaterin suuruutta ei pystynyt käsittämään sielläkään saati sitten latteista kuvista. Kävelimme ensin aikamme kraaterin reunaa ja ajoimme sitten sumun peittämälle vuorenhuipulle, jossa tajusin eläväni todeksi lapsuudenunelmaa kävellä pilvien läpi.

Hostperheeni mukaan Irazú ei ollut kovin kaunis, ja he lupasivat viedä minut katsotaan maan parhaita tulivuoria, Arenalia ja Poásia. Odotan innolla. Haluan päästä myös käymään siinä hylätyssä sairaalassa, joka tällä kertaa jäi välistä.


Tulivuorelta ajoimme Cartagon kaupunkiin, jossa kävimme syömässä ja katsomassa Cartagon kuuluisaa kirkkoa. Kirkko on rakennettu paikalle jossa Costa Rican suojeluspyhimyksen sanotaan ilmestyneen, joten ihmiset jonottivat pullottamaan pyhää vettä kirkon takana olevasta lähteestä. Kotimatkalla poikkesimme vielä ruokaostoksilla valtavassa jenkkityylisessä Pricesmart-ketjussa ja Pull&Bearissa palauttamassa hostsiskoni ostamat housut, joista ei saanutkaan rahoja ja siskolla kesti tunti valita, mihin vaatteeseen hän housut vaihtaisi.

Kotiin tulimme iltaseitsemän aikaan. En ollut aamukiireessä ehtinyt laittaa aurinkorasvaa enkä ole koskaan elämässäni palanut niin perinpohjaisesti. Läträsin loput aloe vera-geelini ja kuljin kapinallisesti koulussa farkut jalassa (ketään ei kiinnostanut), ja luojan kiitos ihoni parani eikä lähtenyt edes kuoriutumaan.

Tarinan opetus: laita aina aurinkorasvaa kun menet 3500m merenpinnasta-korkeuteen.