TÄÄ ON OLLU KUUKAUDEN PUOLVALMIINA JOTEN OISKOHAN AIKA JULKASTA, en osaa kirjottaa ajallaan tai imperfektissä mut nyt lähtee projekti blogi uuteen nousuun!
Torstaiaamuna jään nukkumaan pitkään. Lähden iltapäivällä
orientaatioleirille, jota olen odottanut innolla siitä saakka kun sain
sähköpostilla tiedon ajankohdasta, eikä aamupäiväksi kouluun meneminen jaksa
kiinnostaa. En osaa pakata, en tiedä minne olemme menossa tai mitä tekemässä.
Vettä ei ole, joten käyn naapurissa tädin, sedän ja serkkujen luona suihkussa.
Hostvanhempani lähtivät käymään asioilla ja antoivat mulle kotiavaimen, mutta
en saa ovea auki. Kiipeän sisään keittiön yläikkunasta.
Kahden aikoihin hostvanhempani ajavat minut Atenasin keskustaan,
josta AFS:n bussi nappaa mut ja islantilaisvaihtarin kyytiinsä. Reitti ja
ihmiset ovat samoja kuin perheisiin saapuessamme, mutta en silti meinaa muistaa
kenenkään nimeä, kotimaata tai Costa Rican kotia.
AFS:n toimisto San Joséssa on täynnä vaihto-oppilaita, jotka
istuvat taitettavien pöytien ääressä syömässä pizzaa ja juttelemassa. Meitä on
kolmisenkymmentä, toisella puoliskolla helmikuussa saapuneista oli orientaatio
viikkoa aikaisemmin. Täytämme viisumipaperit ja vaihdamme kuulumisia, jonka
jälkeen raahaamme kamppeemme kävelymatkan päässä olevaan kotoisaan hostelliin.
Päädyn jakamaan huoneen toisen suomitytön, islantilaisen, grönlantilaisen,
sveitsiläisen ja itävaltalaisen kanssa. Sveitsiläinen voi huonosti ja jää
huoneeseen lepäilemään, meidät muut viedään läheiseen ostoskeskukseen
harhailemaan.
Illalla hostellissa syömme iltaruuan ja istumme oleskeluhuoneen
valtavan pyöreän pöydän ääressä juttelemassa. Miten hyvältä tuntuukaan päästä keskustelemaan
englanniksi! Miten hyvältä tuntuukaan kuulla, kuinka joku sanoo ääneen juuri
sen mitä on itsekin tuntenut, ajatellut, kokenut! Ei ticoille voi puhua niin
rehellisesti. Eivät ihmiset maailman toisella puolella voi ymmärtää. Nämä
ihmiset ymmärtävät, koska elävät samaa outoa tilannetta.
Sveitsiläistyttö lähtee sairaalaan emmekä näe häntä enää sinä
iltana. Hiljaisuuden alkaessa hipsimme takaisin huoneeseemme, jossa jaamme
jäljellä olevat matkaeväät ja juttelemme myöhempään kuin on järkevää - mutta
vielä typerämpää olisi käyttää yöt nukkuen, kun voi kuulla millaista elämä on
Grönlannissa tai miltä tuntuu kun saa kuulla että läheinen on haaksirikkoutunut
Kreikan saaristossa.
Seuraavana aamuna heräämme aikaisin, sillä meidän on käytävä
aamupalalla, pakattava ja lähdettävä hoitamaan viisumiasioita. Sveitsiläistyttö
on palannut yöllä takaisin sairaalasta ja nukkunut toisessa huoneessa, nyt hän liittyy
seuraan vähän paremmassa kunnossa. Käymme jossakin toimistossa antamassa
täyttämämme lomakkeet virkailijalle, joka naputtelee tiedot ylös ja ohjaa
sitten painamaan mustesormenjäljet paperiin. Tapamme aikaa AFS:n toimistossa,
syömme pizzaa ja yritän muistaa, keneltä olen jo ehtinyt kysymään minkäkin
kysymyksen.
Iltapäivällä hyppäämme bussiin ja ajamme Cartagon provinssiin
ekomaatilalle, jossa vietämme loppuorientaation. Siellä syödään pelkkää herkkukasvisruokaa
(!!!1), omien lehmien maitoa ja omien kanojen munia. Mäenrinteessä kasvaa
vihanneksia ja lääkekasveja. Ötököitä ei saa tappaa. Eurooppalaisia huvittaa,
kun meille esitellään kompostia ja kierrätystä kuin suurtakin ihmettä. Paikan
saksalainen omistaja puhuu espanjaa vahvalla aksentilla, vaikka on asunut Costa
Ricassa vuositolkulla. Muut työntekijät ovat paikallisia kyläläisiä, jotka
saavat välillä avukseen reppureissaajia hoitamaan tilan töitä ruoka- ja
majapaikkapalkalla. Nukumme samojen tyttöjen kanssa mökissä, joka on kuin
suomalainen kesämökki keskellä viidakkoa ja vuoristonäköalalla.
Yöllä on kylmä. Vedän päälleni pitkät housut, hupparin ja
farkkutakin ja silti vähän paleltaa. Jotkut eivät tajunneet pakata mukaan muuta kuin shortseja
ja lyhythihaisia - emme edes tienneet missä päin maata orientaatioleiri
pidettäisiin. Selvitän kännykän sijainnin avulla missä olemme ja googlaan
lähimmän kaupungin säätiedot: 15 astetta, tuntuu kahdeltatoista. Muita
ihmetyttää, miten pohjoismaisilla voi olla niin kylmä ja sinustakin Suomessa
tämä kuulostaa varmaan vittuilulta, mutta Atenasissa lämpötila ei laske
öisinkään alle kahdenkymmenen ja kehoni on jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu
todellinen kylmyys. Yöllä kuljemme ihmisburritoina viltteihin kääriytyneenä ja
istumme kaikki mökin tytöt samassa parisängyssä, selaamassa puhelimia,
kuuntelemassa räppiä jokaisen äidinkielellä.
Lauantai on varsinainen orientaatiopäivä. Aamulla meille pidetään
esittelykierros ympäri Fincan maita, jonka kohokohta on vauvavuohien pitäminen
sylissä. Loppupäivän istumme joogasalin lattialla paljain jaloin puhumassa
toiseen kulttuuriin sopeutumisesta ja riskitilanteista, pitämässä esitelmiä
Costa Rican kotikaupungeista ja kuuntelemassa "jokainen kulttuuri on kuin
puu ja maailma kuin metsä"-kliseitä.
Ensimmäinen orientaatio pidettiin englanniksi, tämä espanjaksi.
Ymmärrän mistä puhutaan, en kaikkea tietenkään mutta pääkohdat. Kahden minuutin
Atenas-esitelmä sujuu ilman töksähdyksiä. Brasilialaisten espanja kuulostaa korvaani lähes sujuvalta, suurimman osan kanssa pystymme juttelemaan helppoja espanjaksi ja niillä, jotka eivät ole opiskelleet espanjaa aikaisemmin, ei tietenkään suju vielä niin hyvin, mutta harva uskaltaa keskeyttää ja sanoa ettei ymmärrä.
Illalla valvotaan taas, opetellaan toistemme kieliä ja jutellaan.
Sunnuntaiaamuna herään oveen koputteleviin vapaaehtoisiin,
jotka käyvät ovella toisen, kolmannenkin kerran ennen kuin koko mökkiporukka on
valmis lähtemään aamupalalle. Tuntuu typerältä lähteä kotimatkalle jo
aamuyhdeksältä, etenkin kun seuraava päivä on kansallinen vapaapäivä. Olisin
jäänyt niin mielelläni pidemmäksi aikaa, jatkanut keskusteluja, elänyt yksinkertaista
elämää kansainvälisessä kommuunissa kaukana kikesta muusta. Vasta orientaatiossa
tajusin, kuinka paljon olinkaan kaivannut sitä, että joku ymmärtää. Vaikka puolitoista kuukautta Atenasissa olivat olleet hyviä ja ihmiset ystävällisiä, olin tavallaan ollut kamalan yksin. Lähdöstä tekee vähän vaikean sekin, että semester-ihmiset lähtevät
jo heinäkuussa, eikä meillä vuosivaihtareilla ole enää yhteisiä orientaatioita
heidän kanssaan.
Orientaation jälkeen osaan arvostaa hostperhettäni enemmän. Olin
aiemminkin tyytyväinen, mutta kuultuani miten huonosti monilla muilla on menee,
olen entistäkin kiitollisempi siitä, miten hyvin kaikki on sujunut, miten mua
on viety paikkoihin ja kysyessäni saisinko lähteä viikonlopuksi kyläilemään vaihtarikavereille,
oli vastaus ”tottakai”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti