Kolme kuukautta

Miten vaikeeta tän aloittaminen onkaan. Oon skarpannut päiväkirjan kirjoittamisen suhteen, mutta blogi on tuntunut jotenkin kamalan vastenmieliseltä ja velvollisuudelta. Ja mitä kauemmas tätä lykkään, sitä enemmän kertyy asioita joista pitäisi kirjoittaa.

Jo yli kuukausi sitten kriiseilin siitä, kuinka tää blogi on täysin epäonnistunut: haluaisin kirjoittaa mun vaihtovuodesta mahdollisimman rehellisesti, niin että tutut sais tietää miten mulla oikeasti menee ja tulevat vaihtarit vois saada tästä blogista jotain hyödyllistä irti. Hah hah. Kun selailen aikaisempia postauksia näyttää siltä, että mun elämä täällä olisi vaan seikkailuja, rantaa ja reissuja. Niistä on vaan kivempi kirjoittaa kuin arjesta, josta on tullut arkea jo kauan sitten.

No mitä mulle sitten kuuluu? Hyvää. On ollut myös huonompia päiviä, mutta ne kuuluvat asiaan. Oon kai myös kokenut pientä kulttuurishokkia tässä viimeisen reilu kuukauden aikana. Se ei ole sellaista lamaannuttavaa kulttuurishokkia, joka estää näkemästä kaikkea sitä hyvää mitä täällä on. Se on sellaista, joka laittaa välillä pienet asiat ärsyttämään ihan vääristyneissä mittakaavoissa ja saa ajattelemaan, kuinka paljon paremmin ja oikein jotkut asiat tehdään Suomessa.

Mitään suurta koti-ikävää en ole kokenut. On ollut ikävä ihmisiä, kotona olemista, koulua, ruokaa, Suhea, sitä että saa mennä minne ja milloin huvittaa. Harmitti missata vappu, kavereiden teatteriesitykset, koulun tapahtumat ja kaikki seikkailut ja yökylät ja illat ulkona toukokuun Helsingissä ja lähestyvän kesän odotus, joita oon lähinnä Instagramista seuraillut. En kuitenkaan todellakaan vielä haluaisi palata Suomeen, en vaikka lasken täällä jo olemiani ja jäljellä olevia päiviä välillä kaipuulla, välillä pelolla. Huonoinakin päivinä oon ollut kiitollinen siitä, että saan olla täällä ja kokea tän kaiken.

Eniten ehkä olen kaivannut ihan tavallista kiireistä menojentäytteistä suomiarkeani. Elämä täällä tuntuu välillä kamalan tylsältä ja yksitoikkoiselta. Menen yhdeksäksi ja puoleksi tunniksi kouluun, tulen kotiin, menen kouluun, tulen kotiin. Hostperhe ei enää järjestä mulle joka viikonloppua täyteen ohjelmaa, mikä ei tietenkään koskaan ole kuulunut heidän velvollisuuksiinsa. (Ja silti he ottavat mut mukaansa jonnekin melkein joka viikonloppu.)

Voisin vaikuttaa tähän tilanteeseen järjestämällä itselleni menoja. Mulla ei kuitenkaan vielä oikeen ole ystäviä täällä Atenasissa. Koulussa on aina ihmisiä, joiden kanssa hengata, mutta en tiedä, ovatko he ovatko he kanssani siksi että oikeasti haluavat vai siksi, etteivät halua jättää mua ulkopuoliseksi. Mä änkeän usein luokkalaisteni seuraan vaan siksi, etten olisi yksin. Luokkalaiseni ovat ihania ja ystävällisiä ihmisiä, mutta tuntuvat olevan vielä niin lapsia eikä mulla ole suurimman osan kanssa paljoakaan yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Haluaisin tutustua heihin paremmin, sillä uskon että jokaisen ihmisen kanssa voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Niitä keskusteluja on kuitenkin vaikea aloittaa kun ei vielä puhua espanjaa täydellisesti ja tilanne on ehtinyt eskaloitua sellaiseksi kun on.

On myös ylempiluokkalaisia tuttuja ja nuortenillan ihmisiä, jotka vaikuttavat enemmän "mun tyyppisiltä". Sellaisilta, joihin oikeastioikeasti haluaisin ystävystyä. En näe heitä joka päivä, joten pitäisi kerätä rohkeutta pyytää heitä kanssani jonnekin. Ihmiset kyllä keksivät keinon kieltäytyä, jos eivät halua tulla. (Mutta minne?? Täällä ei ole samanlaista kahvilakulttuuria kuin Suomessa.) Haluaisin myös nähdä muita vaihtareita ja ollaankin yritetty yhden itävaltalaistytön kanssa löytää viikonloppua, jona voisin mennä yökyläilemään hänen luokseen Siquirresiin, Limoniin.

Koulussa on mennyt viime päivinä paremmin. Oon yrittänyt olla vähemmän puhelimella ja keksiä muuta tekemistä tylsillä tunneilla: opiskella espanjaa, lukea kirjaa, katsoa ted talkkeja, kirjoittaa päiväkirjaa. Jotain ihan käsittämätöntä on tapahtunut: minä, olen alkanut tekemään päivittäisiä to do-listoja kalenteriini ja jopa saanut raksittua tehdyiksi puolet niistä. Vaihtovuosi kasvattaa yms. Ja kun tylsyys ja huono fiilis on helpottanut, alkaa huomaamaan että kyllähän jokaisena koulupäivänä tapahtuu jotain: juttelen jonkun uuden kanssa, syödään kakkua luokkalaisen synttäreiden kunniaksi, pelataan Unoa niin kovaa ja tunteella että viereisestä luokasta huudetaan olemaan hiljaa. Eiköhän tämä tästä.

Mitäs muuta. Toinen koeviikko vierähti ja sen jälkeen pidettiin oppilaskunnan hallituksen vaalit. Oppilaskuntaan haluavat muodostivat puolueita ja viikon jokaisena iltapäivänä kokoonnuimme ruokalan viereiseen katokseen, jossa puolueet esittelivät vaaliohjelmansa, järjestivät tanssi- ja lauluesityksiä sekä kävivät brutaalin vaaliväittelyn. Perjantaina äänestettiin eikä äänestyskoppiin päässyt ilman henkilötodistusta. Sitä en tiedä, ketkä vaalit lopulta voittivat ja kuinka paljon vaikutusvaltaa oppilaskunnalla loppujen lopuksi on koulun asioihin.

Oon liikkunut täällä vähemmän ja syönyt epäterveellisimmin kuin mulla on Suomessa tapana. Kun perhe alkoi arvuuttelemaan kuinka monta kiloa olen lihonut ja lödöt mammafarkut alkoi kiristää vyötäröltä, päätin alkaa käymään salilla. Yllätyin, kuinka paljon oon siitä tykännyt! Treenaaminen on oikeesti kivaa, kolmannessa kerroksessa (Atenasin mittakaavassa siis suorastaan pilvenpiirtäjäkorkeuksissa) on huikeet näkymät ja pikkukaupungin salilla kaikki tuntevat toisensa ja unohtuvat juttelemaan kesken treenin.

Oon käynnyt myös pari kertaa Atenasin evankelisessa(?) seurakunnassa, jossa oon kokenu olevani oikeassa paikassa ja tervetullut. Paikallisten lisäksi seurakuntassa käy paljon jenkkieläkeläisiä ja jotta maailma ei olisi liian pieni, törmäsin siellä myös suomalaisnaiseen joka asuu koulumatkani varrella. Hänen suomensa oli niin takeltelevaa, että mietin onko hän koskaan Suomessa asunutkaan, mutta siitä rallienglannista ei voi erehtyä.

Seurakunnan amerikkalaiset kutsuivat mut syömään erään pariskunnan uima-allastaloon, jossa sain kokea kunnon jenkkipotluckin. Hetkeksi saattoi unohtaa olevansa Costa Ricassa. Siellä herkuteltiin maissisoufflella ja brownieilla, puhuttiin ruokaostoksista ja teologiasta ja meinasi tunteet kuumeta, kun Donald Trump tuli puheeksi.

Yhtenä päivänä kävin hostsiskoni ja Atenasin AFS-komitean aktiivisimman jäsenen, Surin, kanssa promoamassa AFS:sää kahdessa lähilukiossa. Olin kiusallinen perässäkulkeva ”katsokaa tässä on vaihto-oppilas”, mutta oli mielenkiintoista päästä kurkkaamaan millaista huonomaineisessa julkisessa lyseossa ja hienossa yksityiskoulussa oli. Syynä tähän koulumainostukseen oli se, että Atenasiin on tulossa toiset kaksi AFS-vaihtaria elokuussa ja heille pitäisi löytää hostperheet. Toivon todella että sopivat perheet löytyisivät, haluan tänne lisää vaihtareita! Lyseossa törmättiin myös kolumbialaispoikaan, joka on lähdössä elokuussa Norjaan vaihtoon. Ja olin semisti katkera, kun siellä myytiin kahdella euron smoothieita ja hedelmäsalaatteja.

Hostperheen kanssa sujuu hyvin. Tykkään niistä hetkistä kun juodaan kahvit ja jutellaan iltapäivisin hostvanhempieni kanssa ja illoista, kun makoillaan Surin kanssa tämän sängyllä katsomassa leffaa tai juttelemassa. Viimeviikonloppuina on ollut karaoken laulamista sukulaissynttäreillä, jotkut eläkeläiskerhon juhlat Zarcerossa ja Atenasin AFS-komitean kokoustelua ja lounastelua.

Kävin ekaa kertaa yksin San Joséssa seikkailemassa Siquirresin itävaltalaisvaihtarin kanssa. Oli kyllä voittajafiilis kun päivän päätteeksi pitkään harhailtuani ja kyseltyäni neuvoja vihdoin löysin oikeaan bussiterminaaliin ja selvisin kotiin elossa! Kävin myös viime viikonloppuna Surin kanssa San Joséssa shoppailemassa, syömässä ja ihmettelemässä China Townia, jossa ei oikeastaan ollut muuta kiinalaista kuin portti ja dim sum-ravintola.

"Talvi" eli sadekausi on alkamassa. Kuivuudesta keltainen Atenas on muuttunut vihreäksi ja sumuiseksi. Melkein joka iltapäivänä on satanut tai ukkostanut ja lämpötila keskipäivällä on ”vaan” 25-30 astetta, mikä tuntuu välillä suorastaan viileältä. Pidän Costa Rican talvesta paljon enemmän kuin kesästä, on kauniinpaa ja rakastan sumuisia lämpimiä sadepäiviä.

Espanjasta vielä! Sen kehittyy salakavalasti. En koe osaavani tänään paljoakaan sen enempää kuin eilen tai viime viikolla. Mutta muistellessani sitä, miten vähän ymmärsin saati sitten osasin puhua tullessani tänne, huomaan kuinka paljon olen kehittynyt. Ymmärrän kun ihmiset puhuvat normaalilla puhenopeudella. Pystyn keskustelemaan. Käytiin hostperheen kanssa teatterissa ja pysyin kärryillä nopeatempoisessa komediassa. Ymmärrän sunnuntaikirkossa saarnan pointin. Aion myös alkaa lukemaan espanjaksi Geishan muistelmia, jonka hostsiskoni lainasi mulle. Puhuessani teen kuitenkin vielä paljon kielioppivirheitä ja on paljon ihan perussanastoa, jota en tiedä tai muista. Miten paljon enemmän osaisinkaan, jos oisin opiskellut espanjaa joka päivä vaikka kymmenen uuden sanan verran... mutta pärjään! Ja ootan innolla sitä miten sujuvaa espanjani vuoden lopussa on.

Eilen mulla tuli täyteen kolme kuukautta Costa Ricassa. Alkutekstin vakuuttelin sitä ettei elämä oo pelkkää playaa ja fiestaa, mutta tänään skipataan koulu ja työt ja lähdetään viikonlopuksi vuokrakämppään rannalle juhlimaan hostäidin synttäreitä. Mutta vannon, viimeksi olin rannalla pääsiäislomalla.