Viimeajoista

Vietämme viikonlopun hostperheeni kanssa vuokrakämpässä Punta Leonassa. Tai no, hillittömässä vuokralukaalissa keskellä epätodentuntuista, puolityhjää lomaresorttia. Ranta on kaunis ja kirkkaan lämpimän veden syleilyssä on ihmeellistä olla elossa. Illalla makaan parvekkeella katsomassa tähtiä ja rukoilen, että paremmat ajat voisivat tulla. Tuntuu pahalta ja kaikki on niin väärin ja tunnen syyllisyyttä, kun tunnen sellaista siellä, keskellä monen unelmalomaa, josta mun kaiken järjen mukaan pitäisi nauttia. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi. Haluan vain luottaa siihen, että kaikki ajallaan kääntyy parhain päin. Että paremmat ajat ovat tulossa.

Seuraavana viikonloppu on puolestaan yksi parhaista. Vietän sen itävaltalaisen vaihtarikaverini Danielan luona Siquirresissa. Emme meinaa malttaa keskeyttää puhumista edes siksi aikaa, että päättäisimme ruokakaupassa ollessamme mitä ostaisimme iltaruuaksi. Heräämme lauantaina aamukuuden bussiin ja suuntaamme Puerto Viejoon. Vuokraamme italialaismieheltä pyörät ja löydämme mitä kauneimman, lähes tyhjän rannan, jolla vietämme koko päivän. Sunnuntaina menemme yhdessä San Joseen ja sieltä Multiplaza-ostoskeskukseen shoppailemaan ja syömään.

Kaikki sujuu hyvin, mikään hostperheen tai oman mielikuvitukseni syöttämä kauhuskenaario ei toteutudu. Mitä nyt joku hämäräheppu lyöttäytyy saattamaan meitä ihan hyvää hyvyyttään Limonin kaupungissa bussiterminaalista toiseen eikä suostu lähtemään ennen kuin tyhjennän kolikot lompakostani, unohdan palauttaa vuokrapyörän avaimen ja tuntuu etten sen jälkeen kehtaa enää ikinä Puerto Viejoon, San Josen sateessa kävellessä ohi ajava auto räiskäyttää läpimäräksi. Lauantai-iltana Siquirresiin päästyämme Daniela huokaisee, ettei ole koskaan tuntenut oloaan siellä niin turvalliseksi. Kaikki sujuu hyvin, mutta sen verran kuumottavaa kaksistaan matkustaminen pahamaineisessa Limonin provinssissa on, että sen jälkeen pikkuinen Atenas ja jopa San Josen keskusta tuntuvat mitä turvallisimmalta.

Tilastomatikan tunnilla meidät on jätetty keskenämme luokkaan katsomaan netflixiä, kun opettaja ryntää takaisin luokkaan niin nopeasti kuin korkeissa koroissaan pystyy: joku, ehkä rehtori tai joku muu kansliasta, on tulossa! Silmänräpäyksessä dokumenttikamera sullotaan takaisin pahvilaatikkoonsa, oppilaat syöksyvät takaisin pulpetteihinsa ja opettaja nappaa kirjan, avaa satunnaiselta sivulta ja ryhtyy ”opettamaan” meille jotakin. Olemme tekevinämme muistiinpanoja mutta kaikkia naurattaa. Opettaja kuikuilee ikkunasta. Kuka sitten luokkaan olikaan tulossa, ei koskaan tule, ja hetken päästä dokumenttikamera nostetaan takaisin etupulpetille ja päiväunilla olleet käyvät takaisin lattialla reput tyynyinään.

Olemme parin kuukauden ajan suunnitelleet ryhmätöinä yrityksiä, jotka esitellään Expojovem-nimisessä tapahtumassa. Panoksestani tässä ryhmätyössä kertoo ehkä jotain se, että meidän alkuperäinen idea oli vaihtunut toiseen ilman että tiesin asiasta mitään…  mutta ei mun espanjantaidoilla kauheasti pysty osallistumaan. Expojovem-päivänä kierrämme luokasta toiseen kuuntelemassa esitelmiä ja mikä tärkeintä, testaamassa maistiaisia.

Koulussa järjestetään myös taidefestivaali. Tämän vuoden aihe on ”ei kiusaamiselle” ja oppilaat saavat osallistua musiikki/tanssi/teatteriesityksin, kirjoittamalla, kuvistöillä jne, joista koulun parhaat käsittääkseni valitaan kansallisille festareille kilpailemaan. Ihmisten kannusyrityksistä huolimatta en jaksanut, uskaltanut, keksinyt enkä rajoittuneilla espanjantaidoillani pystynyt tekemään mitään työtä kilpailua varten, mutta päätettiin koko luokan kanssa osallistua koulun paraatiin. Halusimme pukeutua koko luokka samalla tavalla ja päädyimme monen päivän välituntipalaverien jälkeen valitsemaan aiheeksi catrina-pääkallot.

Aamutunnit maalataan toistemme kasvoja akryyliväreillä. Sitten järjestäydytään jonontapaiseksi ihmismassaksi kävelemään ja tanssimaan ympäri koulun maiden orkesterin soittaessa, kymmenten pillien repiessä tärykalvoja rikki ja keskipäivän auringon paahtaessa. Katsojat näyttävät siltä että olisivat mieluummin vaikka sillä matikantunnilla, jolla he normaalisti siihen aikaan perjantaina olisivat, ja mäkin alan pikkuhiljaa toivomaan, että orkesteri tajuaisi pian lopettaa. Loppupäivä katsotaan esityksiä ja kuoritaan maalia pois naamasta.

Perjantaina menemme koulusta suoraan hiphop-tunnilla parin koulukaverini kanssa kuten aina. Tunnin jälkeen jäämme tappamaan aikaa ostarille, jossa tanssisali on: vaihdamme vaatteet vessassa, juttelemme tanssiopen kanssa, katsomme meidän jälkeemme alkavaa jazztuntia ja otamme kuvia tyhjän ostarin käytävillä. Sieltä suuntaamme nuorteniltaan, jossa pelataan tällä kertaa lautapelejä ja Just Dancea, jonka perässä heilumme tanssituntikavereideni kanssa. Jotkut innostuvat twerkkaamaan monopolirahojen lentäessä, sen jälkeen ylistetään (Hillsongin laulut sekoittuvat nykyään päässäni kolmen kielen sekamelskaksi) ja kuunnellaan opetus.

Tilaisuuden päätettyä mennään aina koko lössin kanssa syömään Pollo Jeffreyyn, Atenasin räkäsimpään pikaruokapaikkaan. Siellä siirrytään pöydästä pöytään juttelemaan ja napostelemaan muiden juustokuorrutettuja ranskalaisia.

Kävelen yhtenä perjantai-iltana kotiin ja saavun meidän talon portille paria minuuttia ennen kello kymmenen kotiintuloaikaani. Portti on lukossa. Soitan kotipuhelimeen ja kuulen sen soivan talossa ylhäällä mäen päällä, näen valon syttyvän ja sammuvan, mutta kukaan ei vastaa. Naapurin komea nuorimies sattuu paikalle ja auttaa mut kiipeemään piikkilanka-aidan ylitse. Se repäisee pienen naarmun sääreeni, jonka huomaan vasta myöhemmin omassa huoneessani. Tämän tapauksen jälkeen saan kotiavaimen ja alan olla entistä varmempi siitä, etteivät talojen aidat ja lukot ja kalterit pidä rosvoja poissa jos nämä todella tahtovat päästä sisään, vaan tekevät vain asukkaiden elämästä hankalampaa.

Usein on viikonloppupäiviä, joina en ole ajatellut olevan mitään menoa, mutta hostperhe kysyy haluanko lähteä jonnekin heidän kanssaan, ja vietämme koko päivän ajellen ympäriinsä kyläpaikasta toiseen, hoitamaan asioita, syömään, kuskaamaan ketä minnekin.

Aina sunnuntaisin, kun ei ole muuta ohjelmaa, käyn kirkossa. Toivon, että muhun voisi tarttua ihmisten kiinnostuneisuus ja vieraanvaraisuus. Viereeni istuu nainen tyttärensä kanssa. Juttelemme muutaman minuutin, jonka jälkeen he pyytävät minut luokseen syömään. Mikäs siinä. Ajamme hurjia teitä ylös vuorille, perheen tyttäret takakontissa ja minä ja vanhemmat ja isovanhemmat varsinaisilla istuinpaikoilla. (”Toivottavasti olette varmoja pelastuksestanne!” perheen äiti nauraa. Hän nauraa paljon.) Heillä on siellä kovin suomalaisen mökin oloinen mökki, jossa kärpäset eivät jätä hetkeksikään rauhaan ja pihalla kasvaa mangoja, platanoita ja kaikkea mahdollista. Isoisä potee eksistentiaalista kriisiä ja me muut laitamme lounasta.

Toisena sunnuntaina törmään taas suomalaiseen naiseen, joka asuu tässä samassa pikkukaupungissa. Seisomme kirkon viereisen ravintolan katoksen alla odottamassa taksia. Hän hypistelee tupakka-askiaan. Pastori oli kieltänyt polttamasta kirkon edessä. (Häntä ei kuulemma henkilökohtaisesti haitannut, mutta muut saattaisivat paheksua.) Kyselen, miten hän on päätynyt Atenasiin enkä vieläkään pääse yli siitä, että istun taksin takapenkillä juttelemassa englanninespanjansekaista suomea hänen kanssaan.

Meillä on taas koeviikko. Tällä kertaa aloitamme normaalisti kello seitsemältä, mutta pääsemme kotiin jo yhdentoista aikoihin kokeen jälkeen. Laitan äidille viestiä, että haluaako se skypettää. Äiti on ladannut skypen paskasamsungiinsa ja ottaa mut mukaansa Hermannin iltalenkille. Onpa hassua nähdä peruskoiralenkin reitti heilumassa tietokoneen ruudulla, samana kuin aina mutta hyvin erilaisena kuin helmikuussa. Kyllä harmittaa missata Suomen kesä. Ihan oikeasti. Äiti kysyy missä kohtaa meille lähtöorientaatiossa esiteltyä vaihtovuoden fiiliskäyrää olen, eikö tässä kohtaa vuotta ole ne syvimmät kuopat. Luulen että ne ovat jo jääneet taakse. Kurjat kulttuurishokkipäivät tuntuvat kaukaisilta. Vaikka mulla on vielä paljon kasvettavaa ja opittavaa ja läheiset ystävät löytämättä, tiedän, että paremmat ajat ovat tulossa.

(Olisi niin paljon kerrottavaa ja näytettäviä kuvia, mutta jos en nyt julkaise tätä, en koskaan saa aikaiseksi.)