Volcán Irazú

 

Viime sunnuntaina herättiin aikaiseen ja lähdettiin hirveällä kiireellä puoli seitsemältä ajamaan kohti Cartagoa. Isäntäperheeni kertoi osoitteli mulle paikkojen nimiä ja pysähdyttiin monta kertaa vaihtamaan kuskia, vaikkei ajomatka ollut kuin parisen tuntia. Mitä ylemmäs vuoristoon ajoimme, sitä enemmän värisin takapenkillä shortseissani.

Irazún kansallispuiston lähestyessä kaikilla alkoi olla nälkä. Ajoimme ohi hylätyn sairaalan, jossa oli 1900-luvun alussa hoidettu tuberkuloosipotilaita ja jota sanotaan Costa Rican kummittelevimmaksi paikaksi. Aamuauringossa paikka näytti kauniilta ja ehdottomasti kuvaamisen arvoiselta. Päätimme etsiä ensin aamupalapaikan ja tulla sitten käymään siellä, mutta kaikki ohittamamme kuppilat olivat kiinni, ja sitten yhtäkkiä olimmekin jo autojonossa Irazún lipunmyyntipisteelle. Pysähdyimme syömään juustotortillat, sellaiset paksut täytteettömät letut ja juomaan aguadulcet (sokeriruo'osta tehty makea juoma josta en erityisemmin pidä) ja kahvit.

Costa Rican kansallispuistojen sisäänpääsymaksut ovat ulkomaalaisille moninkertaisesti kalliimpia kuin paikallisille, mutta hostäitini sai mut puhuttua sisään halvemmalla hinnalla. Irazú oli aivan toisesta maailmasta. Alhaalla häämöttävän kraaterin suuruutta ei pystynyt käsittämään sielläkään saati sitten latteista kuvista. Kävelimme ensin aikamme kraaterin reunaa ja ajoimme sitten sumun peittämälle vuorenhuipulle, jossa tajusin eläväni todeksi lapsuudenunelmaa kävellä pilvien läpi.

Hostperheeni mukaan Irazú ei ollut kovin kaunis, ja he lupasivat viedä minut katsotaan maan parhaita tulivuoria, Arenalia ja Poásia. Odotan innolla. Haluan päästä myös käymään siinä hylätyssä sairaalassa, joka tällä kertaa jäi välistä.


Tulivuorelta ajoimme Cartagon kaupunkiin, jossa kävimme syömässä ja katsomassa Cartagon kuuluisaa kirkkoa. Kirkko on rakennettu paikalle jossa Costa Rican suojeluspyhimyksen sanotaan ilmestyneen, joten ihmiset jonottivat pullottamaan pyhää vettä kirkon takana olevasta lähteestä. Kotimatkalla poikkesimme vielä ruokaostoksilla valtavassa jenkkityylisessä Pricesmart-ketjussa ja Pull&Bearissa palauttamassa hostsiskoni ostamat housut, joista ei saanutkaan rahoja ja siskolla kesti tunti valita, mihin vaatteeseen hän housut vaihtaisi.

Kotiin tulimme iltaseitsemän aikaan. En ollut aamukiireessä ehtinyt laittaa aurinkorasvaa enkä ole koskaan elämässäni palanut niin perinpohjaisesti. Läträsin loput aloe vera-geelini ja kuljin kapinallisesti koulussa farkut jalassa (ketään ei kiinnostanut), ja luojan kiitos ihoni parani eikä lähtenyt edes kuoriutumaan.

Tarinan opetus: laita aina aurinkorasvaa kun menet 3500m merenpinnasta-korkeuteen.

San Carlos

Perjantai

Pitkänäperjantaina lähdettiin semispontaanisti San Carlosiin hostsiskoni Surelyn ja hostäitini kummipoika Rubenin kanssa. Päästiin lähtemään matkaan vasta neljältä, sillä sitä aikaisemmin oli liian kuuma matkustaa ilmastoimattomassa autossa. Syötiin suurin osa eväistä jo ennen kahdenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaa Greciaa, ajettiin ohi Naranjon vuoristoratakatujen ja juteltiin koko matkan ajan - Rubenilla ja Surelylla riittää aina kysyttävää ja kerrottavaa.


On käsittämätöntä, miten täysin erilaisia paikkoja näin pieneen maahan mahtuu. Ei tarvinut ajaa kuin puoli tuntia, kun Atenasin kuivuus ja kuumuus vaihtuivat kahviplantaaseista vihreisiin vuorenrinteisiin, havumetsään ja kylmään ilmaan. Pysähdyttiin Zarceron kylässä juomassa kahvit ja ihmettelemässä puiston havuhahmoja. Kylästä poispääsy vaati vähän mutkia, sillä Via Crucis-kulkue oli tukkinut Zarceron kadut.

Illan pimennettyä saavuttiin Ciudad Quesadaan. Surely ja Ruben ovat molemmat AFS:n vapaaehtoisia, ja yövyttiin heidän pari viikkoa sitten koulutusleirillä tapaamansa Alejandron luona. Alejandro ei ihan muistanut heidän nimiään, mutta tarjoutui silti majoittamaan meidät huoneensa lattialle ja esittelemään meille lähiseudun parhaat paikat. Samaan aikaan talossa oli yökyläilemässä Alejandron veljen kavereita ja nimetön koiranpentu oli siinä kasvuvaiheessa, jossa sen pienet piikkihampaat purevat kaikkea liikkuvaa.

Lauantai

Lauantaiaamuna Alejandron äiti tarjosi meille aamupalaksi paistettuja plataaneja, gallo pintoa ja pääsiäisenä syötäviä chiverrepasteijoita. Hyppäsimme autoon ja yllättävän lyhyen matkan jälkeen saavuimme eläinpuistoon, jonka polut kiemurtelivat metsän läpi aitaukselta ja häkiltä toiselle. Oli lintuja kaikissa koissa ja väreissä. Vapaana vipeltäviä isoja jyrsijöitä, joiden nimeä meistä kukaan ei tiennyt. Passiivisesti häkkiensä kulmissa pötköttäviä leopardeja ja puumia. Käärmeitä hengenvaarallinen-tarroilla leimatuissa terraarioissa. Apinoita, jotka keinuivat häntänsä varassa ja tarttuivat kohti verkkoaitaa kurkottavaan käteen.


Eläinpuistosta jatkettiin matkaa kuumille lähteille. Sisäänpääsy maksettiin portille, jonka toiselle puolelle ei saanut viedä mitään ruokaa tai juomaa (salakuljettiin silti vesipullot) ja sen jälkeen käveltiin mutkaista mukulakivipolkua metsän keskellä sijaitseville uima-altaille. Vesi oli sameanturkoosia ja valui altaisiin putkia pitkin kuumista lähteistä, en tiedä kuinka kaukaa. Lämpötila vaihteli altaasta riippuen, taisivat olla 30-40-asteisia. Suurin osa muista uima-altaissa lillujoista oli paikallisia. Näin vain muutaman amerikkalaisturistin ja vanhan aasialaisen naisen, joka asteli ympäri paikkaa pokkarikameransa kanssa ja pysähtyi pitkiksi ajoiksi ihastelemaan puiden juurakoita, altaiden vieressä solisevan puron vaahtoamista, pieniä yksityiskohtia. Aika todella pysähtyi, kun antoi veden peittää korvat ja puheensorinan ja näki kuinka auringonvalo kimmelsi puidenlatvojen välistä.

Vietimme kuumilla lähteillä pari tuntia, jonka jälkeen ajoimme kamalassa nälässä takaisin Ciudad Quesadaan syömään. Illalla kävimme kävelemässä naapurustossa ja kun mitään kivaa tanssipaikkaa ei löytynyt, vaan syömässä italialaisessa. Ruben ja Surely ihastuivat Ciudad Quesadaan, siihen että on kaikkea ja kaikki on lähellä. Oon löytänyt täällä esteettisyyttä San Josén keskustasta ja muista paikoista, joita ticot haukkuvat kauheiksi, mutta Ciudad Quesada ei ollut mitenkään kummoinen. Pidän enemmän kauniista Atenasista, vaikka se onkin pienenpieni.

Sunnuntai

 .

Sunnuntaina aamupalapöydässä googlailtiin suomalaisia ruokia. Käytiin vielä pienellä kävellyllä päivänvalossa, pakattiin kamat ja lähdettiin ajamaan takaisin kohti kotia. Sakea sumu reunusti tietä Zarceroon asti. Jossain Zarceron ja Naranjon välimatkassa pysähdyttiin ostamaan tienvarsikojusta juustoa ja kaikenlaisia kookosherkkuja tuliaisiksi.

Oli pääsiäissunnuntai. Naapurin kuolleeennäköiset pihapuut olivat puhjenneet juuri sinä päivänä kukkaan, seuraavana päivänä keltaiset terälehdet rapisivat pois. Atenasissa oli kuuma, kuuma, kuuma. Iltapäivä kului lattianrajan viileydessä reissuväsymystä pois lepäillen ja pyykkiä pesten.

Koulu alkoi, ja aloin laskea päiviä seuraavaan lomaan.

Vielä pääsiäislomasta

Nopeasti ohi viuhahtavan pääsiäisloman aikana ehdin reissaamaan ympäri maata ja näkemään mielettömiä paikkoja, mutta onneksi myös lepäämään pari päivää.

Tiistaina heräsin Facebook-ilmoitukseen siitä, että Brysselissä asuva kaverini on turvassa, jonka jälkeen luin kaiken mitä hs.fi:ssä oli terrori-iskuista kerrottu. Salakuljetin aamupalan huoneeseeni (riisiiä, papuja, vesimelonia, mangoa ja kahvia) ja monen yrityksen jälkeen tietokoneen ruudulle aukesi ikkuna Töölöyksiöön ja Suhe-seurakunnan tyttöjen pienryhmäiltaan. Niin villiä: tytöt laittoivat tietokoneen ikkunalaudalle osaksi kuulumisrinkiä, ja he kuulivat kuinka Costa Ricassa soi soimistaan kotipuhelin, johon en uskaltanut mennä vastaamaan. Se oli kummallinen päivä, ehkä siksi että maailmalla oli tapahtunut paljon ja mulla oli täällä vihdoin aikaa ajatella ja olla hetki yksin.

Alajuelassa asuvan hostveljeni 14-vuotias tytär Stefani oli meillä yökyläilemässä muutaman päivän. Keskiviikkona mentiin Stefanin kanssa hostsiskoni Surelyn mukaan tämän työpaikalle kliinisenvalkoiseen fancyyn toimistoon, sellaiseen jota en olisi uskonut Costa Ricassa näkeväni. Juttelin Suomesta laiskasti sähköpostejaan availevien ja Fifaa pelaavien miesten kanssa, kirjoittelin päiväkirjaa valtavan Macin näytön äärellä ja kävin Stefanin kanssa söpössä kahvilassa ostamassa gelatot.

Surelyn työpäivä loppui kahdentoista maissa, kai alkavan pääsiäisloman takia ja lähdettiin läheiseen valtavaan City Malliin syömään, shoppailemaan ja leffaan. Iltapäivällä ei ollut oikein muita vaihtoehtoja kuin Disneyn Zootopia ja yllätyin iloisesti siitä, miten hyvä leffa oli ja miten hyvin ymmärsin lastenleffan espanjaa.

Käytiin myös pankissa selvittämässä, miksi en pysty nostamaan rahaa mun kortilla. Visa Electroninilla pitäisi pystyä maksamaan täällä ja nostamaan rahaa tietyistä automaateista, mutta jostain syystä en ollut ensimmäisen nostokerran jälkeen pystynyt nostamaan rahaa uudestaan. Syy taitaa onneksi olla pällinpienessä nostorajassa, mikä mun korttiin on laitettu - ehdin jo panikoida, että mun tili olis suljettu tai jotain muuta kamalaa.

Torstaina ajettiin ympäri Atenasia ympäröiviä vuoria ihmettelemässä maisemia ja auringonlaskua (sieltä postauksen kuvat). Käytiin Surelyn ystävien luona syömässä. Jonain iltana, mahdollisesti torstaina, naapurissa asuva serkku ja samalla kadulla asuva hostäidin kummipoika tulivat yökylään. Raahattiin patjat Surelyn huoneeseen ja katsottiin huono kauhuleffa.

Puerto Viejo

Lauantai

Pääsiäisloman ekat päivät vietin Grecian AFS-komitean järjestämällä retkellä Puerto Viejossa Karibian rannalla. Grecia on vähän isompi kaupunki tässä lähellä, jossa on myös enemmän vaihtareita: tällä reissulla mukana oli kymmenen vaihtaria, kaks vapaaehtoistyöntekijää ja costaricalaisia Grecian komitealaisia. Oli toinen suomalainen, tanskalainen, saksalaisia, itävaltalainen, italialaisia, venäläinen ja amerikkalainen. Tulin ainoana Atenasista, sillä islantilaisvaihtari lähti hostperheensä kanssa viikoksi Panamaan.

Lauantaiaamuna lähdettiin viideltä aamuyöstä ajamaan mun hostsiskon kanssa kohti Greciaa. Ajettiin vaarallisen mutkikkaita jyrkkämäkisiä teitä risteykseen jonnekin Atenasin ja Grecian välimatkaan, josta Grecian porukan oli tarkoitus napata mut kyytiin. Saavuttiin risteykseen reilusti ajoissa ja toiset oli lähes tunnin myöhässä, joten istuttiin siellä sitten syömässä mun eväitä ja katsomassa kuinka aurinko nousi. Oli kylmä ja harmittelin, kun en ollut ottanut mukaan mitään hupparia ja farkkuja lämpimämpää.

Lopulta AFS:n pikkubussi kurvasi meidän tienvarteen pysäköidyn auton eteen ja pääsin hyppäämään etupenkille kuskin ja retken järjestävän vapaaehtoisen viereen. Muut vaihtarit istuivat auton takaosassa korkean laukkumuurin eristämänä, mutta matka Limónin provinssiin sujui yllättävän nopeasti avonaisista ikkunoista maisemia ihmetellen ja kuvaten. Viiden tunnin matkan aikana ehdittiin ajaa ohi kaupunkien, kylien, sademetsien, sumuisten vuorten, tunneleiden, banaaniviljelmien, kuivuneiden jokien ja hiekkarantojen. Pysähdyttiin tienvarsikuppilaan syömään aamupalaa sateen rummuttaessa ulkona ja jonottamaan huoltsikan vessaan kosteassa kuumuudessa.


Me yövyttiin hostellissa Cahuita-nimisessä paikassa lähellä Puerto Viajoa. Oltiin juuri saatu kamat vietyä huoneisiin ja vaatteet vaihdettua viileämpiin, kun törmättiin jo paikan hulluun. Waldoksi esittäytyvä vanha jenkkimies tuli laulamaan ja selittämään, kuinka oli asunut siinä hostellissa jo kahdeksan vuotta ja jonakin päivänä siivooja löytäisi hänen ruumiinsa sänkyyn puukotettuna.

Hostellilta oli parinsadan metrin kävelymatka rannalle, jonne mentiin viettämään iltapäivä. Meri oli lämmin, aurinko häikäisevän kirkas ja aallot niin vahvoja, että ne kaatoivat alleen matalassakin vedessä ellei pitänyt varansa. Suurin osa Grecian vaihtareista on ollut täällä elokuusta lähtien. He puhuvat sujuvaa espanjaa, osa ei oikeastaan englantia. Kahlasin muiden perässä veteen ja huomasin pystyväni juttelemaan helpoista asioista espanjaksi ja ymmärtämään, mistä muut pärskivissä aalloissa puhuivat, vaikka olinkin liian hidas osallistumaan keskusteluun.

Oli toisaalta myös ihanaa päästä puhumaan vähän englantia ja suomea helmikuun tulijoiden kanssa. Vaikka onkin huippusiistiä, että pystyin juttelemaan englantia osaamattomien vaihtareiden ja AFS:n vapaaehtoisten kanssa pelkällä espanjalla ja oon vaihtanut siskon ja hostäidin kummipojan kanssakin espanjaan, on se kommunikaation rajoittuneisuus välillä aika turhauttavaa javäsyttävää.

Kävimme vielä kävelemässä rantaa reunustavalla metsäpolulla. Laiskiaisia ei näkynyt vaikka tähyilimme kaikki korkeiden palmujen latvoihin, mutta polunvarsi oli pilkullinen sinisten rapujen koloista. Italiassa vaihdossa ollut vapaaehtoinen kyseli multa sanoja suomeksi ja kun saimme italialaisvaihtarit vakuutetuiksi siitä, että "katso merta" on todella suomeksi "katso merta", pääsin my storeihin opettamaan suomea.

Palasin takaisin hostelliin oikea olkapää punaisena ja olo auringosta heikkona. Rannalle lähtiessä olin laittanut aurinkorasvaa, mutta olkapää oli kai palanut bussimatkalla ikkunan vieressä istuessa. Hostellisuihkusta tuli kuumaa vettä. Olin haaveillut kuumasta vedestä kuukauden, mutta Limónin ilmastossa olisin ihan mielelläni käynyt kylmässä suihkussa. Pohjaan palanut spagetti ja valmistomaattikastike maistuivat taivaalta.

Illalla hypättiin taas bussiin ja ajettiin Puerto Viajon yöhön. Kadut pursusivat baareja, hostelleja, turistiputiikkeja ja juhlijoita. Meidän oli tarkoitus mennä tanssimaan, mutta päädyimme vain kävelemään ympäri keskustaa. En tiedä miksi. Pilkkopimeän meren rannassa törmättiin toiseen AFS:n vaihtariporukkaan, jotka olivat sattumalta samaan aikaan samassa paikassa reissaamassa. Syksystä asti täällä olleet vaihtarit ryntäsivät tapaamaan kavereitaan. Roikuin kiusallisesti joukon reunalla. Oli vähän absurdi tilanne,.

Sunnuntai

Sunnuntaina lähdettiin käymään kahdella eri rannalla. Aamulla vuorossa oli Punta Uva. Kiivettiin korkealle kalliolle, ylös jyrkkää liukasta mutamäkeä ja läpi metsäpolun. Sieltä näki kaiken ja sai otettua parhaat kuvat. En ymmärrä miten maailmassa on niin kauniita paikkoja. Aallot olivat vielä arvaamattomampia kuin Cahuitassa, ja tarpeeksi monta kertaa kaaduttuani ja vedettyäni suolavettä nenään ja suuhun ja silmiin päätin vetää t-paidan palaneen olkapään suojaksi ja ottaa kuvia.


Päivän toinen ranta oli nimeltään Manzanillo. Kävelimme metsän poikki näköalatasanteelle, jossa oli upeat näkymät ja kuumaa ja kirkasta ja paljon väkeä ottamassa samanlaisia kuvia samasta paikasta. Törmäsimme myös uudelleen toiseen AFS-porukkaan. Kun kuvat oli otettu ja pikaiset kuulumiset vaihdettu, saimme hajaantua Manzanillon kylään keskenämmme. Väsymyksessä ja kasvavassa nälkäkiukussa ruokapaikan etsintä oli hankalaa, mutta sen jälkeen vesimelonijääjuoma maistui vielä enemmän taivaalta kuin tavallisesti. Jenkkityttö tilasi salaatin ja kertoi maistaneensa salaattia ensimmäistä kertaa AFS:n lähtöorientaatiossa Floridassa. En vieläkään voi uskoa tätä todeksi.

Kotimatkalla hostelliin poikettiin Puerto Viejossa, jossa eräät tytöt kävivät letityttämässä hiuksiinsa pieniä lettejä ja simpukoita. Päivänvalossa kylää ei meinannut tunnistaa samaksi paikaksi.

Ilta vietettiin Cahuitassa. Kävin syömässä avocadopizzaa parin muun vaihtarin kanssa. Matkalla sinne me nähtiin lasikiainen, joka kiipesi kadun yli pitkin puhelinlankaa. Kovempaa vauhtia kuin olisin kuvitellut. Pizzan jälkeen toiset houkuttelivat meidät rantaan pelaaman totuutta ja tehtävää, joka vaikuttaa olevan aivan yhtä jäätävää tälläkin puolella maailmaa. 

Maanantai

Maanantaiaamuna saatiin nukkua pitkään, pakkailla ja käydä vielä käväisemässä lähirannalla. Aamupalaksi kylmää pizzaa ja maitojauhekahvia. Puolenpäivän aikoihin lähdettiin ajamaan kohti Greciaa. Tällä kertaa sain paikan bussin sisältä muiden vaihtareiden seurasta, mutta sen matkan perusteella en ollut menettänyt paljoa tulomatkallakaan - aika kului nukkuen, musiikkia kuunnellen, puhelinta selaillen. Oli viileää ja sateista, kollektiivinen hiki liimasi shortsireidet nahkapenkkeihin. Jostain syystä mentiin pidempää reittiä kuin tulomatkalla. Jos oikein ymmärsin meidän oli kai tarkoitus poiketa jollain tulivuorella, mutta ei käytykään siellä. Viivästys ei kuitenkaan paljoa haitannut, maisemat olivat kauniita.

Nälkävalituksen yltyessä pysähdyttiin pikkuiseen pikaruokapaikkaan syömään, jossa kohtasin ekaa kertaa täällä tilanteen jossa minkäänlaista kasvisruokaa ei ollut tarjolla. Jouduin pärjäämään kuuden-seitsemän tunnin bussimatkan sipsillä ja kekseillä. Lopulta saavuimme Atenasin risteykseen, jossa kiipesin kamojeni kanssa yli penkkirivien enkä ehtinyt huikata kuin pikaisen "chaon".

Tulihan tästä aika överi postaus, mutta oon tätä taas sen verran kauan vääntänyt että tyhmältä tuntuis lähteä mitään poistamaan. Mun kalenterissa alkaa olla viikonloput täynnä seuraavan kuukauden ajan ja pitkät koulupäivien jälkeen illat kuluu perheen kanssa sosialisoiden, mutta yritän ehtiä kirjottamaan vielä vähän lisää pääsiäislomasta ja siitä arjesta, joka ei ole pelkkää rantaseikkailua joka päivä.