Viimeajoista

Vietämme viikonlopun hostperheeni kanssa vuokrakämpässä Punta Leonassa. Tai no, hillittömässä vuokralukaalissa keskellä epätodentuntuista, puolityhjää lomaresorttia. Ranta on kaunis ja kirkkaan lämpimän veden syleilyssä on ihmeellistä olla elossa. Illalla makaan parvekkeella katsomassa tähtiä ja rukoilen, että paremmat ajat voisivat tulla. Tuntuu pahalta ja kaikki on niin väärin ja tunnen syyllisyyttä, kun tunnen sellaista siellä, keskellä monen unelmalomaa, josta mun kaiken järjen mukaan pitäisi nauttia. Mutta minkäs sitä tunteilleen voi. Haluan vain luottaa siihen, että kaikki ajallaan kääntyy parhain päin. Että paremmat ajat ovat tulossa.

Seuraavana viikonloppu on puolestaan yksi parhaista. Vietän sen itävaltalaisen vaihtarikaverini Danielan luona Siquirresissa. Emme meinaa malttaa keskeyttää puhumista edes siksi aikaa, että päättäisimme ruokakaupassa ollessamme mitä ostaisimme iltaruuaksi. Heräämme lauantaina aamukuuden bussiin ja suuntaamme Puerto Viejoon. Vuokraamme italialaismieheltä pyörät ja löydämme mitä kauneimman, lähes tyhjän rannan, jolla vietämme koko päivän. Sunnuntaina menemme yhdessä San Joseen ja sieltä Multiplaza-ostoskeskukseen shoppailemaan ja syömään.

Kaikki sujuu hyvin, mikään hostperheen tai oman mielikuvitukseni syöttämä kauhuskenaario ei toteutudu. Mitä nyt joku hämäräheppu lyöttäytyy saattamaan meitä ihan hyvää hyvyyttään Limonin kaupungissa bussiterminaalista toiseen eikä suostu lähtemään ennen kuin tyhjennän kolikot lompakostani, unohdan palauttaa vuokrapyörän avaimen ja tuntuu etten sen jälkeen kehtaa enää ikinä Puerto Viejoon, San Josen sateessa kävellessä ohi ajava auto räiskäyttää läpimäräksi. Lauantai-iltana Siquirresiin päästyämme Daniela huokaisee, ettei ole koskaan tuntenut oloaan siellä niin turvalliseksi. Kaikki sujuu hyvin, mutta sen verran kuumottavaa kaksistaan matkustaminen pahamaineisessa Limonin provinssissa on, että sen jälkeen pikkuinen Atenas ja jopa San Josen keskusta tuntuvat mitä turvallisimmalta.

Tilastomatikan tunnilla meidät on jätetty keskenämme luokkaan katsomaan netflixiä, kun opettaja ryntää takaisin luokkaan niin nopeasti kuin korkeissa koroissaan pystyy: joku, ehkä rehtori tai joku muu kansliasta, on tulossa! Silmänräpäyksessä dokumenttikamera sullotaan takaisin pahvilaatikkoonsa, oppilaat syöksyvät takaisin pulpetteihinsa ja opettaja nappaa kirjan, avaa satunnaiselta sivulta ja ryhtyy ”opettamaan” meille jotakin. Olemme tekevinämme muistiinpanoja mutta kaikkia naurattaa. Opettaja kuikuilee ikkunasta. Kuka sitten luokkaan olikaan tulossa, ei koskaan tule, ja hetken päästä dokumenttikamera nostetaan takaisin etupulpetille ja päiväunilla olleet käyvät takaisin lattialla reput tyynyinään.

Olemme parin kuukauden ajan suunnitelleet ryhmätöinä yrityksiä, jotka esitellään Expojovem-nimisessä tapahtumassa. Panoksestani tässä ryhmätyössä kertoo ehkä jotain se, että meidän alkuperäinen idea oli vaihtunut toiseen ilman että tiesin asiasta mitään…  mutta ei mun espanjantaidoilla kauheasti pysty osallistumaan. Expojovem-päivänä kierrämme luokasta toiseen kuuntelemassa esitelmiä ja mikä tärkeintä, testaamassa maistiaisia.

Koulussa järjestetään myös taidefestivaali. Tämän vuoden aihe on ”ei kiusaamiselle” ja oppilaat saavat osallistua musiikki/tanssi/teatteriesityksin, kirjoittamalla, kuvistöillä jne, joista koulun parhaat käsittääkseni valitaan kansallisille festareille kilpailemaan. Ihmisten kannusyrityksistä huolimatta en jaksanut, uskaltanut, keksinyt enkä rajoittuneilla espanjantaidoillani pystynyt tekemään mitään työtä kilpailua varten, mutta päätettiin koko luokan kanssa osallistua koulun paraatiin. Halusimme pukeutua koko luokka samalla tavalla ja päädyimme monen päivän välituntipalaverien jälkeen valitsemaan aiheeksi catrina-pääkallot.

Aamutunnit maalataan toistemme kasvoja akryyliväreillä. Sitten järjestäydytään jonontapaiseksi ihmismassaksi kävelemään ja tanssimaan ympäri koulun maiden orkesterin soittaessa, kymmenten pillien repiessä tärykalvoja rikki ja keskipäivän auringon paahtaessa. Katsojat näyttävät siltä että olisivat mieluummin vaikka sillä matikantunnilla, jolla he normaalisti siihen aikaan perjantaina olisivat, ja mäkin alan pikkuhiljaa toivomaan, että orkesteri tajuaisi pian lopettaa. Loppupäivä katsotaan esityksiä ja kuoritaan maalia pois naamasta.

Perjantaina menemme koulusta suoraan hiphop-tunnilla parin koulukaverini kanssa kuten aina. Tunnin jälkeen jäämme tappamaan aikaa ostarille, jossa tanssisali on: vaihdamme vaatteet vessassa, juttelemme tanssiopen kanssa, katsomme meidän jälkeemme alkavaa jazztuntia ja otamme kuvia tyhjän ostarin käytävillä. Sieltä suuntaamme nuorteniltaan, jossa pelataan tällä kertaa lautapelejä ja Just Dancea, jonka perässä heilumme tanssituntikavereideni kanssa. Jotkut innostuvat twerkkaamaan monopolirahojen lentäessä, sen jälkeen ylistetään (Hillsongin laulut sekoittuvat nykyään päässäni kolmen kielen sekamelskaksi) ja kuunnellaan opetus.

Tilaisuuden päätettyä mennään aina koko lössin kanssa syömään Pollo Jeffreyyn, Atenasin räkäsimpään pikaruokapaikkaan. Siellä siirrytään pöydästä pöytään juttelemaan ja napostelemaan muiden juustokuorrutettuja ranskalaisia.

Kävelen yhtenä perjantai-iltana kotiin ja saavun meidän talon portille paria minuuttia ennen kello kymmenen kotiintuloaikaani. Portti on lukossa. Soitan kotipuhelimeen ja kuulen sen soivan talossa ylhäällä mäen päällä, näen valon syttyvän ja sammuvan, mutta kukaan ei vastaa. Naapurin komea nuorimies sattuu paikalle ja auttaa mut kiipeemään piikkilanka-aidan ylitse. Se repäisee pienen naarmun sääreeni, jonka huomaan vasta myöhemmin omassa huoneessani. Tämän tapauksen jälkeen saan kotiavaimen ja alan olla entistä varmempi siitä, etteivät talojen aidat ja lukot ja kalterit pidä rosvoja poissa jos nämä todella tahtovat päästä sisään, vaan tekevät vain asukkaiden elämästä hankalampaa.

Usein on viikonloppupäiviä, joina en ole ajatellut olevan mitään menoa, mutta hostperhe kysyy haluanko lähteä jonnekin heidän kanssaan, ja vietämme koko päivän ajellen ympäriinsä kyläpaikasta toiseen, hoitamaan asioita, syömään, kuskaamaan ketä minnekin.

Aina sunnuntaisin, kun ei ole muuta ohjelmaa, käyn kirkossa. Toivon, että muhun voisi tarttua ihmisten kiinnostuneisuus ja vieraanvaraisuus. Viereeni istuu nainen tyttärensä kanssa. Juttelemme muutaman minuutin, jonka jälkeen he pyytävät minut luokseen syömään. Mikäs siinä. Ajamme hurjia teitä ylös vuorille, perheen tyttäret takakontissa ja minä ja vanhemmat ja isovanhemmat varsinaisilla istuinpaikoilla. (”Toivottavasti olette varmoja pelastuksestanne!” perheen äiti nauraa. Hän nauraa paljon.) Heillä on siellä kovin suomalaisen mökin oloinen mökki, jossa kärpäset eivät jätä hetkeksikään rauhaan ja pihalla kasvaa mangoja, platanoita ja kaikkea mahdollista. Isoisä potee eksistentiaalista kriisiä ja me muut laitamme lounasta.

Toisena sunnuntaina törmään taas suomalaiseen naiseen, joka asuu tässä samassa pikkukaupungissa. Seisomme kirkon viereisen ravintolan katoksen alla odottamassa taksia. Hän hypistelee tupakka-askiaan. Pastori oli kieltänyt polttamasta kirkon edessä. (Häntä ei kuulemma henkilökohtaisesti haitannut, mutta muut saattaisivat paheksua.) Kyselen, miten hän on päätynyt Atenasiin enkä vieläkään pääse yli siitä, että istun taksin takapenkillä juttelemassa englanninespanjansekaista suomea hänen kanssaan.

Meillä on taas koeviikko. Tällä kertaa aloitamme normaalisti kello seitsemältä, mutta pääsemme kotiin jo yhdentoista aikoihin kokeen jälkeen. Laitan äidille viestiä, että haluaako se skypettää. Äiti on ladannut skypen paskasamsungiinsa ja ottaa mut mukaansa Hermannin iltalenkille. Onpa hassua nähdä peruskoiralenkin reitti heilumassa tietokoneen ruudulla, samana kuin aina mutta hyvin erilaisena kuin helmikuussa. Kyllä harmittaa missata Suomen kesä. Ihan oikeasti. Äiti kysyy missä kohtaa meille lähtöorientaatiossa esiteltyä vaihtovuoden fiiliskäyrää olen, eikö tässä kohtaa vuotta ole ne syvimmät kuopat. Luulen että ne ovat jo jääneet taakse. Kurjat kulttuurishokkipäivät tuntuvat kaukaisilta. Vaikka mulla on vielä paljon kasvettavaa ja opittavaa ja läheiset ystävät löytämättä, tiedän, että paremmat ajat ovat tulossa.

(Olisi niin paljon kerrottavaa ja näytettäviä kuvia, mutta jos en nyt julkaise tätä, en koskaan saa aikaiseksi.)

Kolme kuukautta

Miten vaikeeta tän aloittaminen onkaan. Oon skarpannut päiväkirjan kirjoittamisen suhteen, mutta blogi on tuntunut jotenkin kamalan vastenmieliseltä ja velvollisuudelta. Ja mitä kauemmas tätä lykkään, sitä enemmän kertyy asioita joista pitäisi kirjoittaa.

Jo yli kuukausi sitten kriiseilin siitä, kuinka tää blogi on täysin epäonnistunut: haluaisin kirjoittaa mun vaihtovuodesta mahdollisimman rehellisesti, niin että tutut sais tietää miten mulla oikeasti menee ja tulevat vaihtarit vois saada tästä blogista jotain hyödyllistä irti. Hah hah. Kun selailen aikaisempia postauksia näyttää siltä, että mun elämä täällä olisi vaan seikkailuja, rantaa ja reissuja. Niistä on vaan kivempi kirjoittaa kuin arjesta, josta on tullut arkea jo kauan sitten.

No mitä mulle sitten kuuluu? Hyvää. On ollut myös huonompia päiviä, mutta ne kuuluvat asiaan. Oon kai myös kokenut pientä kulttuurishokkia tässä viimeisen reilu kuukauden aikana. Se ei ole sellaista lamaannuttavaa kulttuurishokkia, joka estää näkemästä kaikkea sitä hyvää mitä täällä on. Se on sellaista, joka laittaa välillä pienet asiat ärsyttämään ihan vääristyneissä mittakaavoissa ja saa ajattelemaan, kuinka paljon paremmin ja oikein jotkut asiat tehdään Suomessa.

Mitään suurta koti-ikävää en ole kokenut. On ollut ikävä ihmisiä, kotona olemista, koulua, ruokaa, Suhea, sitä että saa mennä minne ja milloin huvittaa. Harmitti missata vappu, kavereiden teatteriesitykset, koulun tapahtumat ja kaikki seikkailut ja yökylät ja illat ulkona toukokuun Helsingissä ja lähestyvän kesän odotus, joita oon lähinnä Instagramista seuraillut. En kuitenkaan todellakaan vielä haluaisi palata Suomeen, en vaikka lasken täällä jo olemiani ja jäljellä olevia päiviä välillä kaipuulla, välillä pelolla. Huonoinakin päivinä oon ollut kiitollinen siitä, että saan olla täällä ja kokea tän kaiken.

Eniten ehkä olen kaivannut ihan tavallista kiireistä menojentäytteistä suomiarkeani. Elämä täällä tuntuu välillä kamalan tylsältä ja yksitoikkoiselta. Menen yhdeksäksi ja puoleksi tunniksi kouluun, tulen kotiin, menen kouluun, tulen kotiin. Hostperhe ei enää järjestä mulle joka viikonloppua täyteen ohjelmaa, mikä ei tietenkään koskaan ole kuulunut heidän velvollisuuksiinsa. (Ja silti he ottavat mut mukaansa jonnekin melkein joka viikonloppu.)

Voisin vaikuttaa tähän tilanteeseen järjestämällä itselleni menoja. Mulla ei kuitenkaan vielä oikeen ole ystäviä täällä Atenasissa. Koulussa on aina ihmisiä, joiden kanssa hengata, mutta en tiedä, ovatko he ovatko he kanssani siksi että oikeasti haluavat vai siksi, etteivät halua jättää mua ulkopuoliseksi. Mä änkeän usein luokkalaisteni seuraan vaan siksi, etten olisi yksin. Luokkalaiseni ovat ihania ja ystävällisiä ihmisiä, mutta tuntuvat olevan vielä niin lapsia eikä mulla ole suurimman osan kanssa paljoakaan yhteisiä mielenkiinnonkohteita. Haluaisin tutustua heihin paremmin, sillä uskon että jokaisen ihmisen kanssa voi käydä mielenkiintoisia keskusteluja. Niitä keskusteluja on kuitenkin vaikea aloittaa kun ei vielä puhua espanjaa täydellisesti ja tilanne on ehtinyt eskaloitua sellaiseksi kun on.

On myös ylempiluokkalaisia tuttuja ja nuortenillan ihmisiä, jotka vaikuttavat enemmän "mun tyyppisiltä". Sellaisilta, joihin oikeastioikeasti haluaisin ystävystyä. En näe heitä joka päivä, joten pitäisi kerätä rohkeutta pyytää heitä kanssani jonnekin. Ihmiset kyllä keksivät keinon kieltäytyä, jos eivät halua tulla. (Mutta minne?? Täällä ei ole samanlaista kahvilakulttuuria kuin Suomessa.) Haluaisin myös nähdä muita vaihtareita ja ollaankin yritetty yhden itävaltalaistytön kanssa löytää viikonloppua, jona voisin mennä yökyläilemään hänen luokseen Siquirresiin, Limoniin.

Koulussa on mennyt viime päivinä paremmin. Oon yrittänyt olla vähemmän puhelimella ja keksiä muuta tekemistä tylsillä tunneilla: opiskella espanjaa, lukea kirjaa, katsoa ted talkkeja, kirjoittaa päiväkirjaa. Jotain ihan käsittämätöntä on tapahtunut: minä, olen alkanut tekemään päivittäisiä to do-listoja kalenteriini ja jopa saanut raksittua tehdyiksi puolet niistä. Vaihtovuosi kasvattaa yms. Ja kun tylsyys ja huono fiilis on helpottanut, alkaa huomaamaan että kyllähän jokaisena koulupäivänä tapahtuu jotain: juttelen jonkun uuden kanssa, syödään kakkua luokkalaisen synttäreiden kunniaksi, pelataan Unoa niin kovaa ja tunteella että viereisestä luokasta huudetaan olemaan hiljaa. Eiköhän tämä tästä.

Mitäs muuta. Toinen koeviikko vierähti ja sen jälkeen pidettiin oppilaskunnan hallituksen vaalit. Oppilaskuntaan haluavat muodostivat puolueita ja viikon jokaisena iltapäivänä kokoonnuimme ruokalan viereiseen katokseen, jossa puolueet esittelivät vaaliohjelmansa, järjestivät tanssi- ja lauluesityksiä sekä kävivät brutaalin vaaliväittelyn. Perjantaina äänestettiin eikä äänestyskoppiin päässyt ilman henkilötodistusta. Sitä en tiedä, ketkä vaalit lopulta voittivat ja kuinka paljon vaikutusvaltaa oppilaskunnalla loppujen lopuksi on koulun asioihin.

Oon liikkunut täällä vähemmän ja syönyt epäterveellisimmin kuin mulla on Suomessa tapana. Kun perhe alkoi arvuuttelemaan kuinka monta kiloa olen lihonut ja lödöt mammafarkut alkoi kiristää vyötäröltä, päätin alkaa käymään salilla. Yllätyin, kuinka paljon oon siitä tykännyt! Treenaaminen on oikeesti kivaa, kolmannessa kerroksessa (Atenasin mittakaavassa siis suorastaan pilvenpiirtäjäkorkeuksissa) on huikeet näkymät ja pikkukaupungin salilla kaikki tuntevat toisensa ja unohtuvat juttelemaan kesken treenin.

Oon käynnyt myös pari kertaa Atenasin evankelisessa(?) seurakunnassa, jossa oon kokenu olevani oikeassa paikassa ja tervetullut. Paikallisten lisäksi seurakuntassa käy paljon jenkkieläkeläisiä ja jotta maailma ei olisi liian pieni, törmäsin siellä myös suomalaisnaiseen joka asuu koulumatkani varrella. Hänen suomensa oli niin takeltelevaa, että mietin onko hän koskaan Suomessa asunutkaan, mutta siitä rallienglannista ei voi erehtyä.

Seurakunnan amerikkalaiset kutsuivat mut syömään erään pariskunnan uima-allastaloon, jossa sain kokea kunnon jenkkipotluckin. Hetkeksi saattoi unohtaa olevansa Costa Ricassa. Siellä herkuteltiin maissisoufflella ja brownieilla, puhuttiin ruokaostoksista ja teologiasta ja meinasi tunteet kuumeta, kun Donald Trump tuli puheeksi.

Yhtenä päivänä kävin hostsiskoni ja Atenasin AFS-komitean aktiivisimman jäsenen, Surin, kanssa promoamassa AFS:sää kahdessa lähilukiossa. Olin kiusallinen perässäkulkeva ”katsokaa tässä on vaihto-oppilas”, mutta oli mielenkiintoista päästä kurkkaamaan millaista huonomaineisessa julkisessa lyseossa ja hienossa yksityiskoulussa oli. Syynä tähän koulumainostukseen oli se, että Atenasiin on tulossa toiset kaksi AFS-vaihtaria elokuussa ja heille pitäisi löytää hostperheet. Toivon todella että sopivat perheet löytyisivät, haluan tänne lisää vaihtareita! Lyseossa törmättiin myös kolumbialaispoikaan, joka on lähdössä elokuussa Norjaan vaihtoon. Ja olin semisti katkera, kun siellä myytiin kahdella euron smoothieita ja hedelmäsalaatteja.

Hostperheen kanssa sujuu hyvin. Tykkään niistä hetkistä kun juodaan kahvit ja jutellaan iltapäivisin hostvanhempieni kanssa ja illoista, kun makoillaan Surin kanssa tämän sängyllä katsomassa leffaa tai juttelemassa. Viimeviikonloppuina on ollut karaoken laulamista sukulaissynttäreillä, jotkut eläkeläiskerhon juhlat Zarcerossa ja Atenasin AFS-komitean kokoustelua ja lounastelua.

Kävin ekaa kertaa yksin San Joséssa seikkailemassa Siquirresin itävaltalaisvaihtarin kanssa. Oli kyllä voittajafiilis kun päivän päätteeksi pitkään harhailtuani ja kyseltyäni neuvoja vihdoin löysin oikeaan bussiterminaaliin ja selvisin kotiin elossa! Kävin myös viime viikonloppuna Surin kanssa San Joséssa shoppailemassa, syömässä ja ihmettelemässä China Townia, jossa ei oikeastaan ollut muuta kiinalaista kuin portti ja dim sum-ravintola.

"Talvi" eli sadekausi on alkamassa. Kuivuudesta keltainen Atenas on muuttunut vihreäksi ja sumuiseksi. Melkein joka iltapäivänä on satanut tai ukkostanut ja lämpötila keskipäivällä on ”vaan” 25-30 astetta, mikä tuntuu välillä suorastaan viileältä. Pidän Costa Rican talvesta paljon enemmän kuin kesästä, on kauniinpaa ja rakastan sumuisia lämpimiä sadepäiviä.

Espanjasta vielä! Sen kehittyy salakavalasti. En koe osaavani tänään paljoakaan sen enempää kuin eilen tai viime viikolla. Mutta muistellessani sitä, miten vähän ymmärsin saati sitten osasin puhua tullessani tänne, huomaan kuinka paljon olen kehittynyt. Ymmärrän kun ihmiset puhuvat normaalilla puhenopeudella. Pystyn keskustelemaan. Käytiin hostperheen kanssa teatterissa ja pysyin kärryillä nopeatempoisessa komediassa. Ymmärrän sunnuntaikirkossa saarnan pointin. Aion myös alkaa lukemaan espanjaksi Geishan muistelmia, jonka hostsiskoni lainasi mulle. Puhuessani teen kuitenkin vielä paljon kielioppivirheitä ja on paljon ihan perussanastoa, jota en tiedä tai muista. Miten paljon enemmän osaisinkaan, jos oisin opiskellut espanjaa joka päivä vaikka kymmenen uuden sanan verran... mutta pärjään! Ja ootan innolla sitä miten sujuvaa espanjani vuoden lopussa on.

Eilen mulla tuli täyteen kolme kuukautta Costa Ricassa. Alkutekstin vakuuttelin sitä ettei elämä oo pelkkää playaa ja fiestaa, mutta tänään skipataan koulu ja työt ja lähdetään viikonlopuksi vuokrakämppään rannalle juhlimaan hostäidin synttäreitä. Mutta vannon, viimeksi olin rannalla pääsiäislomalla.

Kakkosorientaatio 07-10/04

TÄÄ ON OLLU KUUKAUDEN PUOLVALMIINA JOTEN OISKOHAN AIKA JULKASTA, en osaa kirjottaa ajallaan tai imperfektissä mut nyt lähtee projekti blogi uuteen nousuun!

Torstaiaamuna jään nukkumaan pitkään. Lähden iltapäivällä orientaatioleirille, jota olen odottanut innolla siitä saakka kun sain sähköpostilla tiedon ajankohdasta, eikä aamupäiväksi kouluun meneminen jaksa kiinnostaa. En osaa pakata, en tiedä minne olemme menossa tai mitä tekemässä. Vettä ei ole, joten käyn naapurissa tädin, sedän ja serkkujen luona suihkussa. Hostvanhempani lähtivät käymään asioilla ja antoivat mulle kotiavaimen, mutta en saa ovea auki. Kiipeän sisään keittiön yläikkunasta.

Kahden aikoihin hostvanhempani ajavat minut Atenasin keskustaan, josta AFS:n bussi nappaa mut ja islantilaisvaihtarin kyytiinsä. Reitti ja ihmiset ovat samoja kuin perheisiin saapuessamme, mutta en silti meinaa muistaa kenenkään nimeä, kotimaata tai Costa Rican kotia. 

AFS:n toimisto San Joséssa on täynnä vaihto-oppilaita, jotka istuvat taitettavien pöytien ääressä syömässä pizzaa ja juttelemassa. Meitä on kolmisenkymmentä, toisella puoliskolla helmikuussa saapuneista oli orientaatio viikkoa aikaisemmin. Täytämme viisumipaperit ja vaihdamme kuulumisia, jonka jälkeen raahaamme kamppeemme kävelymatkan päässä olevaan kotoisaan hostelliin. Päädyn jakamaan huoneen toisen suomitytön, islantilaisen, grönlantilaisen, sveitsiläisen ja itävaltalaisen kanssa. Sveitsiläinen voi huonosti ja jää huoneeseen lepäilemään, meidät muut viedään läheiseen ostoskeskukseen harhailemaan. 

Illalla hostellissa syömme iltaruuan ja istumme oleskeluhuoneen valtavan pyöreän pöydän ääressä juttelemassa. Miten hyvältä tuntuukaan päästä keskustelemaan englanniksi! Miten hyvältä tuntuukaan kuulla, kuinka joku sanoo ääneen juuri sen mitä on itsekin tuntenut, ajatellut, kokenut! Ei ticoille voi puhua niin rehellisesti. Eivät ihmiset maailman toisella puolella voi ymmärtää. Nämä ihmiset ymmärtävät, koska elävät samaa outoa tilannetta.

Sveitsiläistyttö lähtee sairaalaan emmekä näe häntä enää sinä iltana. Hiljaisuuden alkaessa hipsimme takaisin huoneeseemme, jossa jaamme jäljellä olevat matkaeväät ja juttelemme myöhempään kuin on järkevää - mutta vielä typerämpää olisi käyttää yöt nukkuen, kun voi kuulla millaista elämä on Grönlannissa tai miltä tuntuu kun saa kuulla että läheinen on haaksirikkoutunut Kreikan saaristossa.

Seuraavana aamuna heräämme aikaisin, sillä meidän on käytävä aamupalalla, pakattava ja lähdettävä hoitamaan viisumiasioita. Sveitsiläistyttö on palannut yöllä takaisin sairaalasta ja nukkunut toisessa huoneessa, nyt hän liittyy seuraan vähän paremmassa kunnossa. Käymme jossakin toimistossa antamassa täyttämämme lomakkeet virkailijalle, joka naputtelee tiedot ylös ja ohjaa sitten painamaan mustesormenjäljet paperiin. Tapamme aikaa AFS:n toimistossa, syömme pizzaa ja yritän muistaa, keneltä olen jo ehtinyt kysymään minkäkin kysymyksen.

Iltapäivällä hyppäämme bussiin ja ajamme Cartagon provinssiin ekomaatilalle, jossa vietämme loppuorientaation. Siellä syödään pelkkää herkkukasvisruokaa (!!!1), omien lehmien maitoa ja omien kanojen munia. Mäenrinteessä kasvaa vihanneksia ja lääkekasveja. Ötököitä ei saa tappaa. Eurooppalaisia huvittaa, kun meille esitellään kompostia ja kierrätystä kuin suurtakin ihmettä. Paikan saksalainen omistaja puhuu espanjaa vahvalla aksentilla, vaikka on asunut Costa Ricassa vuositolkulla. Muut työntekijät ovat paikallisia kyläläisiä, jotka saavat välillä avukseen reppureissaajia hoitamaan tilan töitä ruoka- ja majapaikkapalkalla. Nukumme samojen tyttöjen kanssa mökissä, joka on kuin suomalainen kesämökki keskellä viidakkoa ja vuoristonäköalalla.

Yöllä on kylmä. Vedän päälleni pitkät housut, hupparin ja farkkutakin ja silti vähän paleltaa. Jotkut eivät tajunneet pakata mukaan muuta kuin shortseja ja lyhythihaisia - emme edes tienneet missä päin maata orientaatioleiri pidettäisiin. Selvitän kännykän sijainnin avulla missä olemme ja googlaan lähimmän kaupungin säätiedot: 15 astetta, tuntuu kahdeltatoista. Muita ihmetyttää, miten pohjoismaisilla voi olla niin kylmä ja sinustakin Suomessa tämä kuulostaa varmaan vittuilulta, mutta Atenasissa lämpötila ei laske öisinkään alle kahdenkymmenen ja kehoni on jo ehtinyt unohtaa, miltä tuntuu todellinen kylmyys. Yöllä kuljemme ihmisburritoina viltteihin kääriytyneenä ja istumme kaikki mökin tytöt samassa parisängyssä, selaamassa puhelimia, kuuntelemassa räppiä jokaisen äidinkielellä.

Lauantai on varsinainen orientaatiopäivä. Aamulla meille pidetään esittelykierros ympäri Fincan maita, jonka kohokohta on vauvavuohien pitäminen sylissä. Loppupäivän istumme joogasalin lattialla paljain jaloin puhumassa toiseen kulttuuriin sopeutumisesta ja riskitilanteista, pitämässä esitelmiä Costa Rican kotikaupungeista ja kuuntelemassa "jokainen kulttuuri on kuin puu ja maailma kuin metsä"-kliseitä.

Ensimmäinen orientaatio pidettiin englanniksi, tämä espanjaksi. Ymmärrän mistä puhutaan, en kaikkea tietenkään mutta pääkohdat. Kahden minuutin Atenas-esitelmä sujuu ilman töksähdyksiä. Brasilialaisten espanja kuulostaa korvaani lähes sujuvalta, suurimman osan kanssa pystymme juttelemaan helppoja espanjaksi ja niillä, jotka eivät ole opiskelleet espanjaa aikaisemmin, ei tietenkään suju vielä niin hyvin, mutta harva uskaltaa keskeyttää ja sanoa ettei ymmärrä. 

  

Illalla valvotaan taas, opetellaan toistemme kieliä ja jutellaan.

Sunnuntaiaamuna herään oveen koputteleviin vapaaehtoisiin, jotka käyvät ovella toisen, kolmannenkin kerran ennen kuin koko mökkiporukka on valmis lähtemään aamupalalle. Tuntuu typerältä lähteä kotimatkalle jo aamuyhdeksältä, etenkin kun seuraava päivä on kansallinen vapaapäivä. Olisin jäänyt niin mielelläni pidemmäksi aikaa, jatkanut keskusteluja, elänyt yksinkertaista elämää kansainvälisessä kommuunissa kaukana kikesta muusta. Vasta orientaatiossa tajusin, kuinka paljon olinkaan kaivannut sitä, että joku ymmärtää. Vaikka puolitoista kuukautta Atenasissa olivat olleet hyviä ja ihmiset ystävällisiä, olin tavallaan ollut kamalan yksin. Lähdöstä tekee vähän vaikean sekin, että semester-ihmiset lähtevät jo heinäkuussa, eikä meillä vuosivaihtareilla ole enää yhteisiä orientaatioita heidän kanssaan.

Orientaation jälkeen osaan arvostaa hostperhettäni enemmän. Olin aiemminkin tyytyväinen, mutta kuultuani miten huonosti monilla muilla on menee, olen entistäkin kiitollisempi siitä, miten hyvin kaikki on sujunut, miten mua on viety paikkoihin ja kysyessäni saisinko lähteä viikonlopuksi kyläilemään vaihtarikavereille, oli vastaus ”tottakai”.