Ensimmäisistä päivistä

Mulla menee hyvin. Oon ollut nyt kahdeksan päivää mun hostperheessä. Mun perhe on tosi ystävällinen, kärsivällinen ja auttavainen - ja samaa voi sanoa myös monista muista ihmisistä, jotka oon näiden päivien aikana tavannut ja jotka enemmän tai vähemmän kuuluu mun Costa Rican-elämään. Koulu mulla alkaa vasta huomenna, mutta nää päivät on ollut tosi kiireisiä ja oon ehtinyt nähdä jo vaikka mitä paikkoja!

Espanja sujuu ihan hyvin olosuhteisiin nähden: oon ollut täällä vasta reilu viikon ja opiskellut espanjaa vain viiden kurssin verran. Ymmärrän aika hyvin mitä ihmiset mulle sanovat, kunhan he puhuvat tarpeeksi hitaasti. Äsken mun hostsisko kertoi mulle silmäproteeseista ja mun ala-asteen opettajana työskentelevä veljeni, joka jaksaa selittää sanoja niin kauan että ymmärrän, on kertonut mulle mm. tulivuorista, intiaanikaupunkien raunioista, costaricalaisesta teatterista ja vankilasaarista. Oon aika ylpeä siitä että oon pystynyt ymmärtämään noinkin vaikeita puheenaiheita. Mun vastaukset on tosin suurimmaksi osaksi nyökkäilyä ja "sí entiendo/no comprendo", lauseet mitä osaan muodostaa lyhyitä ja yksinkertaisia.

Atenasin läheltä

Ihmiset on ottanut tavaksi kysyä multa aina iltaisin mitä uusia sanoja oon oppinut päivän aikana. En oo ehtinyt/jaksanut varsinaisesti opiskella espanjaa tän viikon aikana, vaikka mun pitäisi treenailla unohtuneita verbimuotoja ja numeroita (koska yks euro on noin 500 colonia, tarvii osata rahasta puhuessa isompiakin numeroita) ja vaikka mitä. Oon kuitenkin etsinyt sanakirjasta sellasia sanoja, joita oon päivän aikana tarvinnut ja kirjoittanut uusia kuulemiani sanoja muistiin, jotta muistaisin jokailtaisissa kuulusteluissa enemmän kuin kolme uutta sanaa. Keskustelun aloittaminen/ylläpitäminen on mun rajoittuneella kielitaidolla vähän hankalaa, mutta oon huomannut hyväksi keinoksi kysellä mitä asioiden nimet ovat espanjaksi.

Ei huolta, tästä blogista ei tuu mitään 12-vuotiaan lifestyleblogia, jossa kerron monelta herään aamuisin, mitä syön aamupalaksi ja mitkä vaattet laitan päälle. Oon kuitenkin yrittänyt saada tätä postausta valmiiksi koko viikon ja tekstiä on kertynyt paljon, joten aattelin ensimmäisen viikon kunniaksi kertoa vähän yksityiskohtaisimmin mitä oon joka päivä tehnyt.

juhlat puistossa

Sunnuntaina, jona tulin tänne käytiin kotimatkalla ruokakaupassa ja kurkkaamassa mun tulevaa koulua, jossa viikonloppunakin paikalla oleva vartija päästi meidät hetkeksi kiertelemään pihaa. Mun englantia osaava hostsisko oli jossain reissussa, mutta onneksi hostäidin kummipoika (joka on myös AFS:n vapaaehtoinen) hengaili meidän kanssa melkein koko päivän tulkkina. Tultiin kotiin syömään lounasta ja annoin tuliaiset: suomikirjoja, Fazerin suklaata, salmiakkia, ruisleipää, Pågenin pullia ja Marimekon/Vallilan vihkoja. Hostit sattuivat valitsemaan juuri salmiakin ensimmäisenä maistettavaksi ja olivat liian kohteliaita sylkemään sen pois.

Myöhemmin lähdettiin ostamaan mulle kenkiä valtavasta ostoskeskuksesta San Josén liepeiltä, missä oli kaikki mahdolliset jenkkibrändit mitä ei Suomessa ole ja kahvila, jossa myytiin keksitaikinasta tehtyä pizzaa. Vaihdoin myös rahaa ja sain kymppitonnin seteleitä (=17 euroa), joissa olevista laiskiaisen kuvista innostuin vähän liikaa. Illalla käytiin kurkkaamassa Atenasin keskuspuistossa olevia juhlia, joissa tanssittiin ja juoruiltiin tuttavien kanssa niin stereoptyyppisen lattarimeiningillä. Sellaiset juhlat ovat kuitenkin kuulemma pienessä Atenasissa harvinaisia.

Kotona istuttiin pitkään keittiönpöydän äärellä ihmettelemässä tuomiani suomikirjoja.  Hostit yrittivät lukea mun suomenkielisiä pokkareita ja mut laitettiin lukemaan espanjankielistä Wikipediaa ääneen. Dime kolmosen espanjanespanja aiheutti hyvät naurut.

San Josén keskustasta / laiskiaisrahnaa

Maanantaina syötiin aamupalaa koko perhe yhdessä, kuten useimpina päivinä näyttää olevan tapana. Hostsisko ja –veli lähtivät töihin, mä lähdin hostäidin kanssa savimaalauskurssille. Valitsin perinteisen talonmallisen seinäkoristeen ja opettaja käski, mikä kohta piti maalata milläkin värillä. Iltapäivällä juotiin kahvit vanhempien kanssa ja katsottiin Google Mapsistä, missä on mun äidin koti, isän koti, mamman koti ja mun koulu. Käytiin myös kävelemässä kotikadun päässä oleville kukkuloille, joilta oli pudotus autotielle ja huikeat näkymät. Matkan varrella pysähdyttiin tervehtimään kaikkia naapureita ja meidän koirat juoksi vapaana perässä.

Illalla hostsisarukset tulivat töistä kotiin ja samalla kadulla asuvat serkku ja kummipoika kylään. Oli tosi vapauttavaa päästä puhumaan englantia. Olin pärjännyt koko päivän espanjalla koska oli pakko, mutta on tosi väsyttävää kun ei ymmärrä mitä ympärillä puhutaan eikä osaa kunnolla vastata silloin kun ymmärtää.

Puntarenas

Tiistaina toinen Atenasissa oleva vaihtari, islantilainen poika ja tämän hostäiti tulivat meille aamupalalle. Lähdettiin yhdessä ottamaan passikuvia viisumia ja koulua varten ja käymään jossain toimistossa kyselemässä koulujuttuja, mutta mitään ei ilmeisesti selvinnyt.

Palasin takaisin kotiin hostvanhempieni kanssa ja mulle kerrottiin, että ollaan lähdössä ajelulle ja ehkä ystävien kanssa Puntarenasiin. Ajattelen että mennään pienelle ajelulle Atenasiin, mutta siitä paljastuikin kahdeksan tunnin reissu: ajettiin hostvanhempien ystäväpariskunnan luokse pieneen vuoristokylään, jossa käveltiin metsäpalon tuhoamilla sitruunaviljelmillä ja syötiin lounasta. 35 asteen helteestä, aikaerosta ja espanjasta uupuneena otin päikkärit vierashuoneen sängyllä.

Pakkauduttiin sitten hostien ystävien kanssa ahtaasti autoon ja ajettiin metsäpalojen, pikkukylien, hedelmäkojujen ja kuivuneiden jokien ohi turistikaupunki Puntarenasiin. Siellä me istuttiin rantakadulla syömässä kondensoidulla maidolla kuorrutettua jäähilejuomaa, joka suli ja valui pitkin sääriäni. Poikettiin myös uimarannalla, jotta sain kastaa varpaani Tyyneenmereen. Kotimatkalla mua pisti joku outo iso ötökkä ja kuvittelin mielessäni kuinka kuolen dengueen ja saan pienipäisiä lapsia ("Costa Ricassa ei oo malarian pelkoo" - Eve T) mutta hengissä ollaan yhä!

paljon autossa istumista

Keskiviikkona kävin ilmoittautumassa kouluun hostvanhempieni, islantilaisen vaihtarin ja tämän hostäidin kanssa. Vietiin AFS-paperit rehtorille ja sitten koulusihteeri tms vei meidät kierrokselle koulun ympäri. Käytiin jokaisessa luokassa esittäytymässä ja käymässä sama keskustelu:

"Hei hauska tutustua, olen Eveliina Suomesta ja hän on Islannista, ne sijaitsee Euroopassa, joo puhun vähän espanjaa, oon täällä vuoden, en tiedä millä luokalla oon, moikka!"

Koulusta lähdin islantilaisen ja hänen hostäitinsä kanssa San Josén keskustaan ostamaan koulupukuja. Ajettiin pitkin hullunjyrkkiä värikkäiden vähän röttelöiden talojen reunastamia mäkiä ja käveltiin vilkkailla keskuskaduilla pukuväen ja kaupustelijoiden seassa. He heittivät mut myös kotiin ja tulivat kahville. Islantilainen huomautti että Pågenit on Ruotsista, mutta onneksi muut pöydässä olijat eivät osanneet kovin hyvin englantia eikä islantilainen espanjaa, joten totuus pysyi costaricalaisilta salassa.

(tässä kohtaa loppuu mun päiväkirjamerkinnät ja tekstit lyhenee)

aurinko laskee täällä ennen kuutta ja nopeasti

Torstaina menin hostäidin kanssa Atenasiin hoitamaan asioita. Hostäiti kävi laitattamassa kyntensä ja mä kirjoitin kynsistudion sohvalla blogitekstiä puhelimen muistioon. Sen jälkeen käytiin kaupoilla, syömässä kiinalaista ja ostamassa mulle puhelinliittymä. Illalla lähdetään Alajuelaan, jossa mun toinen hostveli perheineen asuu. Syötiin kakkua Alajuela-veljen synttäreiden kunniaksi ja leperreltiin hänen vauvalleen.

maalauskurssilla / espanjan opiskelua serkun kanssa

Perjantaina käytiin mun hostvanhempien kanssa ostamassa valtava kassillinen hedelmiä, vihanneksia, juustoa ja kananmunia torilta. Kävin toisen kerran siellä savenmaalauskurssilla, jossa opettaja (kuten kaikki muutkin täällä tykkäävät tehdä) toi mulle maistettavaksi outoja hedelmiä. Naapurissa asuva serkku tuli meille opettamaan mulle espanjaa. Illalla mentiin San Josén lähelle syömään sushia mun hostsiskon ja hostien kummipojan kanssa, jonka suurinta hupia on nähdä kuinka mulla on kylmä Costa Rican viileässä yössä ja jonka kanssa laulettiin Lana del Reytä matka takaisin kotiin.

Fun fact: pari päivää ennen mun lähtöä äiti osti meille kotiin hirveän kasan sushia, koska "et varmaan tuu syömään tätä vuoteen"
Fun fact 2: Costa Ricassa elätään nyt japaniernuuden kultakautta, tai sitten vaan sattumalta kaikki 15-30-vuotiaat ticot joiden kanssa oon jutellut tykkää japanilaisesta tai korealaisesta kulttuurista,

Lähtö & orientaatio

Viimeiset päivät Suomessa kului nopeasti. Mulla oli melkein kahdenviikon loma ennen lähtöä, sillä ei ollut enää järkeä aloittaa nelosjaksoa. Makoilin Richardinkadun kirjaston ikkunalaudoilla opiskelemassa espanjaa, kävin juomassa teetä kavereiden kalliokämpissä, vietin sukulais-, ylläri- ja pizzaläksäreitä, kävin penkkaripäivänä kuvaamassa ja sanomassa heipat Kalliolle vähäksi aikaa, juoksin kaupoilla, hämmensin ihmisiä kertomalla että oon lähdössä vaihtoon, vastasin samoihin kysymyksiin ja vaihdoin semikiusallisia jäähyväisiä.

Vuosien ajan oon aamuaikaisilla ajomatkoilla lentokentällä leikkinyt ajatuksella, että joskus istuisin taksissa vuoden kamat mukaan pakattuna, jännityksestä ja innostuksesta sekaisin. Ennen lentokoneeseen astumista postaisin Instagramiin hymykuvan kaikkien matkalaukkujeni kanssa: ”Tanssikaa kauniisti kaverit, nähdään vuoden päästä”

Sen sijaan valvoin koko yön etsien ja pakaten puuttuvia tavaroita. Puoli viideltä istuin matkalaukun päällä repimässä vetoketjuja kiinni taksin valojen loistaessa ikkunan takana. Herätin varmaan koko Vartiokylän viimeisillä voi vittu saatanoilla vähään aikaan, kun änkiessäni kamojen kanssa ulos ovesta passikuvakotelo tippui maahan ja huomasin oleskelulupaa varten tarvittavien kuvien kadonneen sen sisältä. Taksimatkalla leikin ajatuksella, että voisin palata omaan sänkyyn nukkumaan vitutuksen ja typerän vaihtovuosi-idean pois. Meillä ei ole kotona vaakaa, joten Helsinki-Vantaalla pääsin hysteerisesti tyhjentämään pari kiloa matkatavaraa pois.

Mutta jotenkin mä sitten kävelin läpi turvatarkastuksen ja matkustin maailman toiselle puolelle. Meitä oli kolme suomalaista Costa Ricaan menijää ja reitti Helsinki-Amsterdam-Panama City-San José. 

Amsterdamissa oli niin sumuista ettei ulos nähnyt. Portilla törmättiin saksalaiseen AFS-vaihtariin, joka oli menossa Panamaan koska "kaikki menevät Costa Ricaan". Lento kesti kymmenen tuntia. Nukuin hetken, katsoin travel informationin edessäolevasta ruudusta (olin nukkunut 20min) ja vaivuin taas katkonaiseen uneen. Ikuisuuden ja monen ruokailun jälkeen kone aloitti laskeutumisen. Näin ikkunasta vilauksen turkoosia merta ja jyrkkiä rantakallioita. Maisema Panaman Cityn lentokentän ympärillä oli kuin jostain Afrikan savannit-luontodokkarista, ei sitä vihreää sademetsää jota olin kuvitellut Keski-Amerikassa näkeväni. Olin luvannut vaihtaa yhteystietoja saksalaisen vaihtarin kanssa Panaman puolella, mutta koneesta ulos astuessani unohdin hänet kokonaan. 

Seuraamme lyöttäytyi itävaltalaisia vaihtareita, joilla riitti energiaa huutaa ja nauraa saksaa vaikka he olivat matkustaneet samat reilu 20 tuntia kuten mekin. Viimeinen lento oli lyhyt, töyssyinen ja kului täyttäessä vaikeita maahantulopapereita. Laskeutuessa näimme Central Valleyn tuhannet valot. Seuraavan kerran lentäessäni niiden yli näkisin siellä kodin - jos selviäisimme ensin tästä laskeutumisesta hengissä.

San Josén kentällä oli vastassa AFS:n vapaaehtoisia, jotka pakkasivat meidät pikkubussiin ja sitten ajettiin pimeitä mutkikkaita kujia leirikeskukseen, jossa meillä oli saapumisorientaatio. Oli perjantai-ilta, Suomen aikaan lauantaiaamuyö. Tanssit tanssittu, jatkot loppuneet. Annoimme passimme vapaaehtoisille viisuminhakua varten, saimme infomonisteita joita kukaan ei lukenut ja eväspussit joita kukaan ei syönyt. San Josén yö oli kylmä eikä tässä trooppisessa maassa taideta tuntea sellaista konseptia kuin talojen lämmitys. Vähän itketti, kun suihkusta tuli vain kylmää vettä ja ikkunat oli tehty kanaverkosta. Nukkumaan mennessä kääriydyin hikiseen lentokonevillapaitaani ja palelin silti.

Heräsin kerran keskellä yötä siihen, että joku laittoi valot päälle. Vasta aamulla huomasin kaikkien kerrossänkyjen täyttyneen yön aikana. Ensimmäisenä aamuna meille haluttiin tarjota tuttua aamupalaa: valkoista höttöistä leipää ja pannukakkuja. Kuulin ympärilläni enemmän saksaa kuin espanjaa – noin kuudestakymmenestä vaihtarista puolet oli saksankielisiä ja AFS:n vapaaehtoiset puhuivat meille englantia, samoin me vaihtarit keskenämme. Pelkäsin että aivoni menisivät sekaisin siitä saksan määrästä ja unohtaisin kaiken sen vähäisen espanjan, jonka osaan. Meille kerrottiin Costa Rican perhekulttuurista ja koulusysteemistä, AFS:n säännöistä ja riskitilanteista yms sekä päästiin pienryhmissä jakamaan odotuksia ja pelkoja tulevasta vuodesta. Ja tanssittiin salsaa. Päivä oli pitkä enkä muista siitä paljoa. Oon ilonen että meillä oli orientaatio heti aluksi, ettei tarvinnut tavata perheitä kuolemanväsyneinä ja saatiin kuulla vielä viimehetken vinkkejä.

Vasta toisena aamuna me oltiin valmiita kohtaamaan perinteinen costaricalainen aamupala: gallo pintoa (riisiä ja papuja), kananmunaa ja juustoa. Otettiin ryhmäkuvia ja pakkauduttiin sitten busseihin provinssien mukaan. Alajuelan bussissa joutui pisimmillään matkustamaan 5 tuntia, mutta mun tuleva kotipaikka Atenas oli onneksi ensimmäinen pysäkki. Bussin ikkunasta näin ensimmäistä kertaa Costa Rican – orientaatiopaikassa olin nähnyt vain betoni-piikkilanka-aidat ja vuorten huiput, saapumisbussimatkalla oli ollut liian pimeää nähdäkseen mitään. Vuoret vaihtuivat taloihin ja ”Atenas – el mejor clima del mundo”-kyltteihin. Kirkon kohdalla bussi pysähtyi ja näin hostperheeni jalkakäytävällä tervetulokylttien kanssa. Muut vaihtarit huusivat onnea, keräsin kamani ja astuin ulos tapaamaan ihmisiä, joiden luona tulisin seuraavan vuoden asumaan.

Perhetiedot

ISÄNTÄPERHE
Tammikuun vikana lauantaina sain sähköpostia mun hostsiskolta ja sen illan bileet vietin sormet kännykkään liimautuneena.

Mun hostperheeseen kuuluu eläkkeellä olevat vanhemmat ja kolme lasta, joista kaksi asuu vielä kotona. Molemmat kolmikymppisiä. Hostsisko on mainossuunnittelija ja kasvissyöjä (tuun siis todennäkösesti selviämään hengissä kasvisruokavaliolla järjestön varoituksista huolimatta) ja hostveli opettaja, joka jakaa innokkaasti inspiroivia quoteja Facebookissa. Toisesta veljestä en tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että hän on naimisissa eikä näinollen enää asu vanhempiensa luona. Perheen yhteisiksi harrastuksiksi listattiin family time, family reunions, family trips, going out with friends, meeting friends, bbq with friends jne. Hyvältä vaikuttaa!

Sain AFS:ltä varsinaiset perhetiedot siskon lähettämän sähköpostin jälkeisenä sunnuntaina. Niistä irtoavan infon lisäksi oon viestitellyt kotona asuvien hostsisarusteni kanssa. Sisko on ainoa joka puhuu englantia, mutta voin ylpeesti kertoa että oon pärjännyt Whatsapp-keskustelut pelkällä espanjalla. Koko perhe vaikuttaa olevan tosi innoissaan mun tulosta.


ATENAS
Tuun asumaan Atenas-nimisessä kylässä, joka sijaitsee 40km länteen pääkaupunki San Josésta. Automatka San Josésta länsirannikolle kestää kaksi tuntia ja puolivälissä sijaitseva Atenas on kuulemma suosittu levähdyspaikka matkalla rannalle.

Kylää ympäröivät vuoret ja kahviplantaasit. Paikalliset ovat hyvin ylpeitä siitä, että National Geographic on valinnut Atenasin maailman parhaaksi ilmastoksi. Lämpötila näyttää olevan 20-30 astetta ympäri vuoden, aurinkoista aikalailla joka päivä lukuunottamatta huhtikuusta marraskuuhun kestävää sadekautta. Costa Rica on jenkkien Costa del Sol ja Atenasissa vaikuttaa sijaitsevan jonkinlainen amerikkalaisten eläkeläisten keskittymä.

Mun isäntäperhe asuu kävelymatkan päässä Atenasin keskustasta. Talo on kuulemma tilava ja saan oman huoneen, mistä yksityisyydenkaipuisena suomalaisena oon iloinen. Osoite on "50 metriä hotellista etelään". Äiti hermoili, mitä Kelan muuttoilmoitukseen pitäisi laittaa postinumeron kohdalle.