Lähtö & orientaatio

Viimeiset päivät Suomessa kului nopeasti. Mulla oli melkein kahdenviikon loma ennen lähtöä, sillä ei ollut enää järkeä aloittaa nelosjaksoa. Makoilin Richardinkadun kirjaston ikkunalaudoilla opiskelemassa espanjaa, kävin juomassa teetä kavereiden kalliokämpissä, vietin sukulais-, ylläri- ja pizzaläksäreitä, kävin penkkaripäivänä kuvaamassa ja sanomassa heipat Kalliolle vähäksi aikaa, juoksin kaupoilla, hämmensin ihmisiä kertomalla että oon lähdössä vaihtoon, vastasin samoihin kysymyksiin ja vaihdoin semikiusallisia jäähyväisiä.

Vuosien ajan oon aamuaikaisilla ajomatkoilla lentokentällä leikkinyt ajatuksella, että joskus istuisin taksissa vuoden kamat mukaan pakattuna, jännityksestä ja innostuksesta sekaisin. Ennen lentokoneeseen astumista postaisin Instagramiin hymykuvan kaikkien matkalaukkujeni kanssa: ”Tanssikaa kauniisti kaverit, nähdään vuoden päästä”

Sen sijaan valvoin koko yön etsien ja pakaten puuttuvia tavaroita. Puoli viideltä istuin matkalaukun päällä repimässä vetoketjuja kiinni taksin valojen loistaessa ikkunan takana. Herätin varmaan koko Vartiokylän viimeisillä voi vittu saatanoilla vähään aikaan, kun änkiessäni kamojen kanssa ulos ovesta passikuvakotelo tippui maahan ja huomasin oleskelulupaa varten tarvittavien kuvien kadonneen sen sisältä. Taksimatkalla leikin ajatuksella, että voisin palata omaan sänkyyn nukkumaan vitutuksen ja typerän vaihtovuosi-idean pois. Meillä ei ole kotona vaakaa, joten Helsinki-Vantaalla pääsin hysteerisesti tyhjentämään pari kiloa matkatavaraa pois.

Mutta jotenkin mä sitten kävelin läpi turvatarkastuksen ja matkustin maailman toiselle puolelle. Meitä oli kolme suomalaista Costa Ricaan menijää ja reitti Helsinki-Amsterdam-Panama City-San José. 

Amsterdamissa oli niin sumuista ettei ulos nähnyt. Portilla törmättiin saksalaiseen AFS-vaihtariin, joka oli menossa Panamaan koska "kaikki menevät Costa Ricaan". Lento kesti kymmenen tuntia. Nukuin hetken, katsoin travel informationin edessäolevasta ruudusta (olin nukkunut 20min) ja vaivuin taas katkonaiseen uneen. Ikuisuuden ja monen ruokailun jälkeen kone aloitti laskeutumisen. Näin ikkunasta vilauksen turkoosia merta ja jyrkkiä rantakallioita. Maisema Panaman Cityn lentokentän ympärillä oli kuin jostain Afrikan savannit-luontodokkarista, ei sitä vihreää sademetsää jota olin kuvitellut Keski-Amerikassa näkeväni. Olin luvannut vaihtaa yhteystietoja saksalaisen vaihtarin kanssa Panaman puolella, mutta koneesta ulos astuessani unohdin hänet kokonaan. 

Seuraamme lyöttäytyi itävaltalaisia vaihtareita, joilla riitti energiaa huutaa ja nauraa saksaa vaikka he olivat matkustaneet samat reilu 20 tuntia kuten mekin. Viimeinen lento oli lyhyt, töyssyinen ja kului täyttäessä vaikeita maahantulopapereita. Laskeutuessa näimme Central Valleyn tuhannet valot. Seuraavan kerran lentäessäni niiden yli näkisin siellä kodin - jos selviäisimme ensin tästä laskeutumisesta hengissä.

San Josén kentällä oli vastassa AFS:n vapaaehtoisia, jotka pakkasivat meidät pikkubussiin ja sitten ajettiin pimeitä mutkikkaita kujia leirikeskukseen, jossa meillä oli saapumisorientaatio. Oli perjantai-ilta, Suomen aikaan lauantaiaamuyö. Tanssit tanssittu, jatkot loppuneet. Annoimme passimme vapaaehtoisille viisuminhakua varten, saimme infomonisteita joita kukaan ei lukenut ja eväspussit joita kukaan ei syönyt. San Josén yö oli kylmä eikä tässä trooppisessa maassa taideta tuntea sellaista konseptia kuin talojen lämmitys. Vähän itketti, kun suihkusta tuli vain kylmää vettä ja ikkunat oli tehty kanaverkosta. Nukkumaan mennessä kääriydyin hikiseen lentokonevillapaitaani ja palelin silti.

Heräsin kerran keskellä yötä siihen, että joku laittoi valot päälle. Vasta aamulla huomasin kaikkien kerrossänkyjen täyttyneen yön aikana. Ensimmäisenä aamuna meille haluttiin tarjota tuttua aamupalaa: valkoista höttöistä leipää ja pannukakkuja. Kuulin ympärilläni enemmän saksaa kuin espanjaa – noin kuudestakymmenestä vaihtarista puolet oli saksankielisiä ja AFS:n vapaaehtoiset puhuivat meille englantia, samoin me vaihtarit keskenämme. Pelkäsin että aivoni menisivät sekaisin siitä saksan määrästä ja unohtaisin kaiken sen vähäisen espanjan, jonka osaan. Meille kerrottiin Costa Rican perhekulttuurista ja koulusysteemistä, AFS:n säännöistä ja riskitilanteista yms sekä päästiin pienryhmissä jakamaan odotuksia ja pelkoja tulevasta vuodesta. Ja tanssittiin salsaa. Päivä oli pitkä enkä muista siitä paljoa. Oon ilonen että meillä oli orientaatio heti aluksi, ettei tarvinnut tavata perheitä kuolemanväsyneinä ja saatiin kuulla vielä viimehetken vinkkejä.

Vasta toisena aamuna me oltiin valmiita kohtaamaan perinteinen costaricalainen aamupala: gallo pintoa (riisiä ja papuja), kananmunaa ja juustoa. Otettiin ryhmäkuvia ja pakkauduttiin sitten busseihin provinssien mukaan. Alajuelan bussissa joutui pisimmillään matkustamaan 5 tuntia, mutta mun tuleva kotipaikka Atenas oli onneksi ensimmäinen pysäkki. Bussin ikkunasta näin ensimmäistä kertaa Costa Rican – orientaatiopaikassa olin nähnyt vain betoni-piikkilanka-aidat ja vuorten huiput, saapumisbussimatkalla oli ollut liian pimeää nähdäkseen mitään. Vuoret vaihtuivat taloihin ja ”Atenas – el mejor clima del mundo”-kyltteihin. Kirkon kohdalla bussi pysähtyi ja näin hostperheeni jalkakäytävällä tervetulokylttien kanssa. Muut vaihtarit huusivat onnea, keräsin kamani ja astuin ulos tapaamaan ihmisiä, joiden luona tulisin seuraavan vuoden asumaan.