Puerto Viejo

Lauantai

Pääsiäisloman ekat päivät vietin Grecian AFS-komitean järjestämällä retkellä Puerto Viejossa Karibian rannalla. Grecia on vähän isompi kaupunki tässä lähellä, jossa on myös enemmän vaihtareita: tällä reissulla mukana oli kymmenen vaihtaria, kaks vapaaehtoistyöntekijää ja costaricalaisia Grecian komitealaisia. Oli toinen suomalainen, tanskalainen, saksalaisia, itävaltalainen, italialaisia, venäläinen ja amerikkalainen. Tulin ainoana Atenasista, sillä islantilaisvaihtari lähti hostperheensä kanssa viikoksi Panamaan.

Lauantaiaamuna lähdettiin viideltä aamuyöstä ajamaan mun hostsiskon kanssa kohti Greciaa. Ajettiin vaarallisen mutkikkaita jyrkkämäkisiä teitä risteykseen jonnekin Atenasin ja Grecian välimatkaan, josta Grecian porukan oli tarkoitus napata mut kyytiin. Saavuttiin risteykseen reilusti ajoissa ja toiset oli lähes tunnin myöhässä, joten istuttiin siellä sitten syömässä mun eväitä ja katsomassa kuinka aurinko nousi. Oli kylmä ja harmittelin, kun en ollut ottanut mukaan mitään hupparia ja farkkuja lämpimämpää.

Lopulta AFS:n pikkubussi kurvasi meidän tienvarteen pysäköidyn auton eteen ja pääsin hyppäämään etupenkille kuskin ja retken järjestävän vapaaehtoisen viereen. Muut vaihtarit istuivat auton takaosassa korkean laukkumuurin eristämänä, mutta matka Limónin provinssiin sujui yllättävän nopeasti avonaisista ikkunoista maisemia ihmetellen ja kuvaten. Viiden tunnin matkan aikana ehdittiin ajaa ohi kaupunkien, kylien, sademetsien, sumuisten vuorten, tunneleiden, banaaniviljelmien, kuivuneiden jokien ja hiekkarantojen. Pysähdyttiin tienvarsikuppilaan syömään aamupalaa sateen rummuttaessa ulkona ja jonottamaan huoltsikan vessaan kosteassa kuumuudessa.


Me yövyttiin hostellissa Cahuita-nimisessä paikassa lähellä Puerto Viajoa. Oltiin juuri saatu kamat vietyä huoneisiin ja vaatteet vaihdettua viileämpiin, kun törmättiin jo paikan hulluun. Waldoksi esittäytyvä vanha jenkkimies tuli laulamaan ja selittämään, kuinka oli asunut siinä hostellissa jo kahdeksan vuotta ja jonakin päivänä siivooja löytäisi hänen ruumiinsa sänkyyn puukotettuna.

Hostellilta oli parinsadan metrin kävelymatka rannalle, jonne mentiin viettämään iltapäivä. Meri oli lämmin, aurinko häikäisevän kirkas ja aallot niin vahvoja, että ne kaatoivat alleen matalassakin vedessä ellei pitänyt varansa. Suurin osa Grecian vaihtareista on ollut täällä elokuusta lähtien. He puhuvat sujuvaa espanjaa, osa ei oikeastaan englantia. Kahlasin muiden perässä veteen ja huomasin pystyväni juttelemaan helpoista asioista espanjaksi ja ymmärtämään, mistä muut pärskivissä aalloissa puhuivat, vaikka olinkin liian hidas osallistumaan keskusteluun.

Oli toisaalta myös ihanaa päästä puhumaan vähän englantia ja suomea helmikuun tulijoiden kanssa. Vaikka onkin huippusiistiä, että pystyin juttelemaan englantia osaamattomien vaihtareiden ja AFS:n vapaaehtoisten kanssa pelkällä espanjalla ja oon vaihtanut siskon ja hostäidin kummipojan kanssakin espanjaan, on se kommunikaation rajoittuneisuus välillä aika turhauttavaa javäsyttävää.

Kävimme vielä kävelemässä rantaa reunustavalla metsäpolulla. Laiskiaisia ei näkynyt vaikka tähyilimme kaikki korkeiden palmujen latvoihin, mutta polunvarsi oli pilkullinen sinisten rapujen koloista. Italiassa vaihdossa ollut vapaaehtoinen kyseli multa sanoja suomeksi ja kun saimme italialaisvaihtarit vakuutetuiksi siitä, että "katso merta" on todella suomeksi "katso merta", pääsin my storeihin opettamaan suomea.

Palasin takaisin hostelliin oikea olkapää punaisena ja olo auringosta heikkona. Rannalle lähtiessä olin laittanut aurinkorasvaa, mutta olkapää oli kai palanut bussimatkalla ikkunan vieressä istuessa. Hostellisuihkusta tuli kuumaa vettä. Olin haaveillut kuumasta vedestä kuukauden, mutta Limónin ilmastossa olisin ihan mielelläni käynyt kylmässä suihkussa. Pohjaan palanut spagetti ja valmistomaattikastike maistuivat taivaalta.

Illalla hypättiin taas bussiin ja ajettiin Puerto Viajon yöhön. Kadut pursusivat baareja, hostelleja, turistiputiikkeja ja juhlijoita. Meidän oli tarkoitus mennä tanssimaan, mutta päädyimme vain kävelemään ympäri keskustaa. En tiedä miksi. Pilkkopimeän meren rannassa törmättiin toiseen AFS:n vaihtariporukkaan, jotka olivat sattumalta samaan aikaan samassa paikassa reissaamassa. Syksystä asti täällä olleet vaihtarit ryntäsivät tapaamaan kavereitaan. Roikuin kiusallisesti joukon reunalla. Oli vähän absurdi tilanne,.

Sunnuntai

Sunnuntaina lähdettiin käymään kahdella eri rannalla. Aamulla vuorossa oli Punta Uva. Kiivettiin korkealle kalliolle, ylös jyrkkää liukasta mutamäkeä ja läpi metsäpolun. Sieltä näki kaiken ja sai otettua parhaat kuvat. En ymmärrä miten maailmassa on niin kauniita paikkoja. Aallot olivat vielä arvaamattomampia kuin Cahuitassa, ja tarpeeksi monta kertaa kaaduttuani ja vedettyäni suolavettä nenään ja suuhun ja silmiin päätin vetää t-paidan palaneen olkapään suojaksi ja ottaa kuvia.


Päivän toinen ranta oli nimeltään Manzanillo. Kävelimme metsän poikki näköalatasanteelle, jossa oli upeat näkymät ja kuumaa ja kirkasta ja paljon väkeä ottamassa samanlaisia kuvia samasta paikasta. Törmäsimme myös uudelleen toiseen AFS-porukkaan. Kun kuvat oli otettu ja pikaiset kuulumiset vaihdettu, saimme hajaantua Manzanillon kylään keskenämmme. Väsymyksessä ja kasvavassa nälkäkiukussa ruokapaikan etsintä oli hankalaa, mutta sen jälkeen vesimelonijääjuoma maistui vielä enemmän taivaalta kuin tavallisesti. Jenkkityttö tilasi salaatin ja kertoi maistaneensa salaattia ensimmäistä kertaa AFS:n lähtöorientaatiossa Floridassa. En vieläkään voi uskoa tätä todeksi.

Kotimatkalla hostelliin poikettiin Puerto Viejossa, jossa eräät tytöt kävivät letityttämässä hiuksiinsa pieniä lettejä ja simpukoita. Päivänvalossa kylää ei meinannut tunnistaa samaksi paikaksi.

Ilta vietettiin Cahuitassa. Kävin syömässä avocadopizzaa parin muun vaihtarin kanssa. Matkalla sinne me nähtiin lasikiainen, joka kiipesi kadun yli pitkin puhelinlankaa. Kovempaa vauhtia kuin olisin kuvitellut. Pizzan jälkeen toiset houkuttelivat meidät rantaan pelaaman totuutta ja tehtävää, joka vaikuttaa olevan aivan yhtä jäätävää tälläkin puolella maailmaa. 

Maanantai

Maanantaiaamuna saatiin nukkua pitkään, pakkailla ja käydä vielä käväisemässä lähirannalla. Aamupalaksi kylmää pizzaa ja maitojauhekahvia. Puolenpäivän aikoihin lähdettiin ajamaan kohti Greciaa. Tällä kertaa sain paikan bussin sisältä muiden vaihtareiden seurasta, mutta sen matkan perusteella en ollut menettänyt paljoa tulomatkallakaan - aika kului nukkuen, musiikkia kuunnellen, puhelinta selaillen. Oli viileää ja sateista, kollektiivinen hiki liimasi shortsireidet nahkapenkkeihin. Jostain syystä mentiin pidempää reittiä kuin tulomatkalla. Jos oikein ymmärsin meidän oli kai tarkoitus poiketa jollain tulivuorella, mutta ei käytykään siellä. Viivästys ei kuitenkaan paljoa haitannut, maisemat olivat kauniita.

Nälkävalituksen yltyessä pysähdyttiin pikkuiseen pikaruokapaikkaan syömään, jossa kohtasin ekaa kertaa täällä tilanteen jossa minkäänlaista kasvisruokaa ei ollut tarjolla. Jouduin pärjäämään kuuden-seitsemän tunnin bussimatkan sipsillä ja kekseillä. Lopulta saavuimme Atenasin risteykseen, jossa kiipesin kamojeni kanssa yli penkkirivien enkä ehtinyt huikata kuin pikaisen "chaon".

Tulihan tästä aika överi postaus, mutta oon tätä taas sen verran kauan vääntänyt että tyhmältä tuntuis lähteä mitään poistamaan. Mun kalenterissa alkaa olla viikonloput täynnä seuraavan kuukauden ajan ja pitkät koulupäivien jälkeen illat kuluu perheen kanssa sosialisoiden, mutta yritän ehtiä kirjottamaan vielä vähän lisää pääsiäislomasta ja siitä arjesta, joka ei ole pelkkää rantaseikkailua joka päivä.

Kauan odotettu koulupostaus

Costa Ricassa on kolmentyyppisiä lukioita: julkisia, yksityisiä ja teknillisiä/ammatillisia (técnico profesional). Käyn täällä tollasta teknillisammatillista koulua. Ero normaaleihin julkisiin/yksityisiin lukioihin on se, että jokainen oppilas valitsee linjan, jolla erikoistutaan johonkin ammattiin. Lisäksi teknillinen kestää vuoden pidempään eli kuusi vuotta, kun normaalit lukiot vain viisi vuotta. Mut laitettiin nelosvuodelle, jossa oppilaat ovat noin 16-vuotiaita kai sen takia, että erikoistuminen aloitetaan nelosvuonna.

Mun koulussa on neljä linjaa: elektroniikka, asiakaspalvelu, hallinto/logistiikka/levitys(??) ja tuotanto/laatu. Ennen koulun alkua käytiin hoitamassa paperijuttuja ja opettajat yritti selittää mulle ja islantilaisvaihtarille, mitä milläkin linjalla opiskellaan. Pienten kommunikaatio-ongelmien jälkeen päädyttiin siihen, että saadaan käydä testaamassa kolmea linjaa ja päättää sitten, mitkä halutaan valita. Asiakaspalvelua me ei saatu valita, koska siellä opiskellaan niin paljon englantia ja meidän pitää keskittyä espanjan oppimiseen. 

Ensimmäisenä päivänä aloitettiin elektroniikkalinjan tunnilla. Opettajat olivat puhuneet ettei "elektroniikkalinja varmaan ole ihan sua varten" ja olin että mitäs #tytto_poika-paskea tämä tämmöinen on (se perseily oli ajankohtanen kun aloin kirjottamaan tätä postausta), kyllä mun mielestä elektroniikka kuulosti noista kolmesta vaihtoehdoista kiinnostavimmalta ja hyödyllisimmiltä. Tultiin islantilaisen kanssa luokkaan, opettaja kantoi meille pulpetit toisesta luokasta ja istuttiin sinne sitten eturiviin.
"Sä taidat olla ainoo tyttö täällä", kuiskasi islantilainen mun korvaan. Tunnilla käytiin läpi yläasteen sähköfysiikkaa. Tunsin oppilaiden katseet niskassani, mutta joista kukaan ei sanonut mulle sanaakaan tunnin aikana. Islantilainen katosi jalkopallojoukkueen pääsykokeisiin ja siellä yksin lasketellessani alkoi tuntumaan, ettei elektroniikkalinja ehkä ollut ihan the place to be.

Välkällä lähdin etsimään yksikseni vessaa hämilläni siitä, miten mut oli täysin ignoorattu. Edellisviikkoisen tutustumiskierroksen ja vaihtariblogejen perusteella olisin odottanut, että edes joku olisi uskaltanut tulla puhumaan. Vessassa törmäsin kivoihin 13-vuotiaisiin tyttöihin, jotka tarjoutuivat vahtimaan mun reppua sillä aikaa kun kävin vessassa ja pyysivät mua mukaansa ostamaan välipalaa. Seurasin tyttöjä koulunportille, jonka toiselle puolelle saapui aina välituntisin kaupostelijoita myymään aidan ali karkkia, sipsejä, mehujäitä, juomia pienissä muovipusseissa, hampurilaisia, donitseja ja muita herkkuja. Sillä matkalla muitakin ihmisiä tuli juttelemaan ja vitosvuoden asiakaspalvelulinjalaiset pyysivät mut syömään kanssaan ruokiksella

Iltapäivällä mentiin tuotanto ja laatu-linjan tunnille. Meininki oli ihan toinen kuin elektroniikkalinjalla: opettaja kirjoitti lyhyet muistiinpanot taululle siitä, kuinka keskiarvo lasketaan ja katosi sitten jonnekin, jolloin koko luokka ryntäsi mun ja islantilaisen pulpettien ympärille pörräämään ja kysymään kysymyksiä. Oppilaat olivat tosi kivoja, mutta tuotanto ja laatu kuulosti linjana aika jäätävältä. Koulun jälkeen lähdettiin tuotantolaatulaisten kanssa jätskille keskustaan, jonka jälkeen koko luokka tarjoutui saattamaan mut kotiin. Matkalla he kyselivät minkä linjan aioin valita ja sanoivat kaikki toivovansa, että tulisin heidän luokalleen. Vastasin, että halusin nähdä vielä millainen kolmas linja on ennen kuin tekisin päätöksen. Ajatuksissani aloin kuitenkin vahvasti kallistumaan tuotanto ja laatu-linjaan, niin kamalan ystävällisiä olivat kaikki olleet.

Seuraavana päivänä käytiin tsekkaamassa vielä hallinto ja logistiikka-linja, jossa oppilaat olivat myös tosi kivoja ja kiinnostuneita meistä. Tunnilla käytiin läpi paksuja luetteloita, joihin oli listattu kaikki mahdolliset tavarat mitä saattoi maahantuoda, niille koodeja ja numerosarjoja ja eri Keskiamerikan maiden veroprosentteja. Yritin kiinnostua, yritin pysyä hereillä, yritin kuunnella vaikken juuri mitään ymmärtänyt.

Ruokiksella menin toisen vaihtarin kanssa ilmoittamaan opontapaiselle, mille luokille haluttiin. Meidän piti valita eri luokat, ettei hengattaisi vaan toistemme seurassa. Islantilaisella oli vaikeuksia valita, mutta mä ilmoitin heti että haluaisin tuotantoon ja laatuun. Islantilainen päätyi sitten hallintoon ja logistiikkaan.

Ensimmäiset päivät olivat yhtä pörräystä. Luokkalaiseni kysyivät kaikki vuorotellen samat kysymykset. Tapasin uusia ihmisiä ja yritin muistella luokkalaisteni nimiä. Suurin osa opettajista kysyi vain tunnin aluksi puhunko espanjaa johon vastasin että vähän, muutamat englannintaitoiset juttelevat enemmänkin. Eräällä tilastomatikan tunnilla päädyin kirjoittamaan suomenkielisiä sanoja taululle ja koko luokka opettajaa myöten nauroi ja lausui perässä. Joka tunnilla kaksi, kolme ihmistä kääntyi pikkuruisissa epämukavissa pulpeteissaan suuntaani ja kysyi ymmärränkö, tarvitsenko apua. Ymmärrän aiheen mistä puhutaan, matikantunneilla enemmän kuin moni muu. Elektroniikan pojatkin uskaltautuivat suosittelemaan mulle animeita katsottavaksi ja bändejä kuunneltavaksi. Viikko oli pitkä ja raskas ja nopea. 

Yksi tyttö pyysi mua mukaansa hiphop-tunnille ja nuorteniltaan, jonne mentiin perjantaina suoraan koulusta muutamien muiden koulukavereiden kanssa. En ollut koskaan ennen tanssinut mitään hiphopin tapaista, mutta se oli tosi hauskaa ja päätin alkaa käymään sillä tunnilla. Tanssisalin tuulettimet eivät tosin mahda mitään kolmenkymmenen asteen helteelle eikä tällä ole keksitty rakentaa tanssikouluihin suihkuja, vaikka kaikille on muuten täällä tosi tärkeää käydä suihkussa vähintään kerran päivässä, mielellään kaksi-kolme. Olo ensimmäisen tanssitunnin jälkeen oli tuskaisan ällö, mutta lähdin silti muiden mukaan syömään ja nuorteniltaan, joka oli tyhmine leikkeineen ennemmin ripari-flashback kuin ne nuortenillat, joissa olen tottunut Suomessa käymään.

Nuortenillan jälkeen mentiin puistoon tapaamaan yllätysvierailulle saapunutta kanadalaista tyttöä, joka oli asunut täällä ennen ja oli kavereideni hyvä ystävä. Istuin hänen vieressään puistonpenkillä palmujen, mustan yön ja parinkymmenen häntä tapaamaan tulleen atenalaisnuoren ympäröimänä ja hän lupasi, että tulisin rakastamaan vuottani täällä. Hän sanoi olevansa iloinen että hengasin hänen ystäviensä kanssa, koska he olivat hyviä ihmisiä, ja puhui siitä miten vähemmän vaivaa täällä tarvitsi tehdä saadakseen ystäviä. Sain todellakin kiinni mistä hän puhui: minun ei tarvinut tehdä aloitetta keskusteluun, kun joku oli jo puhumassa tai kysyä apua ennen kuin joku oli jo sitä tarjoamassa. Seurasin riemunkiljahduksia ja tiukkoja haleja ja leikin ajatuksella, että joskus palaisin sillä tavalla tänne takaisin, sitten kun minulla olisi täällä elämä ja ystäviä joita kaivata.

Toinen ja kolmas kouluviikko menivät. Ihmisten into vähän laantui, mikä on ihan hyvä - ei sitä loputtomiin jaksa olla jokaisen keskustelun aihe. Silti löytyy aina joku, joka tarjoutuu tulemaan kanssani lämmittämään lounaan tai ostamaan herkkuja tai ryhmätyöhönsä tai tuonne istumaan.

Pääosin oon tosi tyytyväinen mun kouluun: kaikki ihmiset on ottanut mut niin hyvin vastaan, sääntöjä ei vahdata kovin tiukkaan, opettajien ja oppilaiden suhde on rennon kaverillinen. Mutta on niitäkin asioita, jotka ärsyttää ja ärsyttää kunnolla: Koulupäivät on normaalisti 7.00-16.30, johon kuuluu kaksi 20min välituntia ja 50min ruokis. Se on yhdeksän ja puoli tuntia, joista vähintään puolet on täyttä perseilyä. Monilla tunneilla ei tehdä mitään, tunteja perutaan usein, opettajat ovat aina myöhässä ja katoilevat kesken tunnin juoruilemaan. Toisaalta olisi tosi rankkaa opiskella tosissaan se lähes kymmenen tuntia, mutta toisaalta turhauttaa miksi edes olemme koulussa niin pitkään kun emme suurimman osan ajasta tee mitään järkevää.

Toinen ja kolmas kouluviikko olivat koeviikkoja, jotka olisivat mun puolesta voineet jatkua vaikka loppuvuoden. Päivät oli puolet lyhyempiä, ja me oikeasti tehtiin jotain edes osan päivästä (koetta)! Kokeet suijui hyvin ottaen huomioon mun espanjan tason ja sen, etten lukenut muuten kuin vähän vilkaisten muistiinpanojani ryhmäpaineesta, kun kaikki kertasivat paniikissa opettajan ollessa myöhässä. Monissa aineissa sain käyttää kokeessa materiaalina toimivaa monistenivaskaa, joita täällä kirjojen sijaan käytetään. Kerron lisää koulunkäynnistä joskus myöhemmin, kun tiedän enemmän ja kello on vähemmän, mutta näiden koeviikkojen perusteella koulunkäynti täällä vaikuttaa olevan aika puhtaasti pelkkää ulkoaopettelua. Ja taso kaukana Suomen lukion ykkösestä: 16-vuotiaiden piti tosiaan osata laskea keskiarvo ja tunnistaa onko kuvassa oleva maanosa a) Afrikka b) Eurooppa c) Aasia. Teki mieli itkeä.

Mulla on niin paljon kerrottavaa, mutta ehkä tää riittää tältä kerralta. Oon kuukauden yrittänyt kirjoittaa tätä postausta, yrittänyt saada aikaan jotain kaikenkattavaa eikä tästä siksi ole koskaan tullut valmista. Nyt on pääsiäisloman viimeinen ilta, huomenaamulla taas kuuden herätys ja haluun nukkumaan.

onhan tää työmaa 

Viikonloppu

   Lauantaina lähdettiin aikaseen aamulla rannalle pienellä tilausbussilla, jossa reilu kolmen tunnin matka kuumassa kahdentoista ihmisen ahtaudessa oli tuskaisaa. Mukana oli hostvanhempani, -veljeni, islantilainen vaihtari hostsiskonsa kanssa, naapurissamme asuvat täti, setä ja serkut sekä muutama muu perhetuttu. Vietettiin useampi tunti rannalla Gueposissa, jossa piti juosta varjosta varjoon ja varjosta veteen ettei polttaisi jalkojaan kuumalla hiekalla. Seistiin islantilaisen hostsiskon ja mun serkun kanssa suolaisissa aalloissa ja haudattiin toisemme hiekkakuoppiin, jonka takia missattiin se kun apinalauma yritti varastaa ruokaa meidän varjoon pystytetystä leiristä.

Kotimatkalla poikettiin hetkeksi toiselle rannalle, jonka nimeä en muista. Ei ehditty uimaan, mutta maksettiin läheisen talon asukkaille että päästiin käymään heidän puutarhassaan olevassa suihkussa ja saastaisessa vessassa. Piti kuulemma käväistä myös joen rannassa, jossa turistit syöttävät krokotiileille kokonaisia kanoja, mutta ehkä ihan hyvä että se kokemus jäi välistä. Illalla menin vielä islantilaisen hosteille kylään katsomaan yllätyksetöntä collegekomediaa, jota ei oltu dubattu espanjaksi.

Tänään sunnuntaina oon ollut koko päivän kotona ja viettänyt suuren osan siitä epäsosiaalisena vaihtarina huoneessani. Sisko pyysi mua mukaan ystävänsä baby showeriin, mutta päätin jäädä kotiin lepäämään ja se oli selvästi oikea päätös, sillä hän tuli kotiin vasta myöhään illalla. Teki hyvää vähän hiljentyä, kuunnella Soundcloud-saarnoja ja musiikkia ja keräillä voimia huomenna koittavaa ekaa koulupäivää varten!

ps. osaaks joku auttaa miten noi flickrin linkit saa kuvista pois?